I Know What I Like

Olen rakastunut. Olen rakastunut Peter Gabrieliin.

Vanhana Genesis-fanina olen tietysti ollut tietoinen Gabrielin maineesta bändin luovana nerona, jonka lähdettyä vuonna 1975 Genesiksestä katosi se jokin. Rehellisesti sanoen se ei aivan pidä paikkaansa. Wind and Wutheringia (1976) kuunnellessa ei oikeastaan edes huomaa eroa. Koko bändi oli täynnä lahjakkaita muusikoita ja lauluntekijöitä.

Kuva

Genesiksestä lähdettyään Gabriel leikkasi hippitukkansa ja alkoi tehdä vaikeaselkoisia soololevyjä, joista kolme ensimmäistä hän jätti kokonaan nimeämättä.

Kuva

Kolmatta sooloalbumia pidetään Gabrielin taiteellisesti kovatasoisimpana, ja levyn kerran läpi kuunnelleena olen varovaisesti samaa mieltä. Games without Frontiers on siitä harvinainen kappale, että muistan kuulleeni sen joskus lapsena. Se ja Intruder miellyttävätkin kaltaistani synkkään ja hieman karmivaankin musiikkiin mieltynyttä tyyppiä.

Vuonna 1986 minä synnyin ja Peter Gabriel teki kaupallisen läpimurtonsa. So teki 36-vuotiaasta perheenisästä rocktähden ja jonkinasteisen seksisymbolin. Visuaalisesti hätkähdyttävä Sledgehammer soi MTV:llä tauotta. (Nuoriso, MTV tarkoitti joskus sellaista tv-kanavaa, joka näyttää musiikkivideoita!) Jatkoa saatiin kuitenkin odottaa kuusi vuotta. Us ilmestyi vasta 1992 ja esitteli kahdesta päättyneestä parisuhteesta toipuvan keski-ikäisen miehen, joka pohdiskelee, mitä hän tekee väärin ihmissuhteissaan. Väliin mahtuu pari leikkisämpää numeroa, videoltaan hervoton Steam sekä ainakin tekstiltään yhtä vihjaileva Kiss that Frog.

Kuva

En ole vielä ehtinyt tehdä läksyjäni Gabrielin 2000-luvun vaiheista. Suoraan sanottuna epäilen, että siellä ei ole kauhean paljon helmiä löydettävänä. Aika suuri prosenttiosuus Gabrielin tuotannosta on edelleen mielestäni vähän yhdentekevää, mutta alan päästä siihen sisälle. Ehkä tämäkin on acquired taste kuten oliivit tai homejuusto. Tai olut. Haastatteluissa Gabriel vaikuttaa kovasti sympaattiselta ja julkisuuskuvaansa huumorintajuisemmalta. En jaksa kiinnostua loputtoman paljon hänen aktivismistaan, mutta kyllähän sähköinsinöörin poika on aina jollain tapaa samastuttava.

Kuva

Identtiset kaksoset

En osaa pitää Alexander Skarsgårdia seksikkäänä, koska:

Musiikki > elokuva

Mikä tekee elokuvasta ja sen soundtrackista hyvän? Kumpi on ensin? Onko kokemus kompromissi molemmista? Miksi juuri nämä teokset ovat onnistuneet jättämään vahvan – positiivisen – muistijäljen, kun niin moni kappale unohtuu jo saman päivän aikana?

• Rhapsody in Blue elokuvassa Manhattan. http://www.youtube.com/watch?v=Fns2WuzhAbA Niin, kumpi olikaan ensin – rakkauteni Woody Alleniin vai rakkauteni George Gershwiniin? Allenilla on aina ollut pettämätön vainu valita musiikki, joka hienovaraisesti kommentoi ja sävyttää kohtauksen tunnetilaa. Manhattanin päähenkilön epävarmuus ja hieman yliteatraalinen suhde elämään kuvastuu täydellisesti tässä klassikkosävelmässä, johon en kyllästy koskaan.

• Last Tango in Paris samannimisessä elokuvassa. http://www.youtube.com/watch?v=pq2kmegOWtE Olen myöhäisherännäinen Marlon Brando -fani. Kaikki hänen elokuvansa eivät ole hyviä, itse asiassa monet niistä ovat aika huonoja, mutta jumalauta mikä näyttelijä, mikä karisma! Leskimies Paul aloittaa anonyymin seksisuhteen nuoren kihloissa olevan naisen kanssa, mutta lopussa tunteet tulevat tietysti pilaamaan asiat. Gato Barbieri kääntää kaiken tämän musiikiksi.

• Barcelona elokuvassa Vicky Christina Barcelona. http://www.youtube.com/watch?v=BsKSPK7QMJE  Häpeilemättömän sensuelli ja ironisen empaattinen tarina ihmissuhdekiemuroista kesäisessä Espanjassa. Giulia y los Tellarinin kappale on täydellinen musikaalinen vastine sille, mitä elokuvassa tapahtuu. Olenko pohjimmiltani keskiluokkainen vai boheemi, siinä kysymys kaikille 20-jotain-vuotiaille.

• Yekermo sew elokuvassa Broken Flowers. http://www.youtube.com/watch?v=8jZ_FuyC_dY En muista juurikaan, mitä itse leffassa tapahtui. Bill Murray ajeli ympäri maata etsimässä naista, joka oli synnyttänyt hänelle pojan 20 vuotta aiemmin, näin muistelen. Aivan sama, sillä Mulatu Astatken musiikki vei kaiken huomioni. Monen aurinkoisen laiskan sunnuntaini soundtrackiä, joka aina samaan aikaan pelottaa ja innostaa minua.

• Main Title ja Four Deuces elokuvassa A Streetcar Named Desire. http://www.youtube.com/watch?v=nkigcwc9Gqk http://www.youtube.com/watch?v=FGpnSo49t_w Alex North vihjaa kuuluisan porraskohtauksen taustalla soivassa kappaleessaan, mistä Stellan ja Stanleyn suhteessa oikeastaan on kyse.

Muut kunniamaininnat menevät näille kappaleille:

http://www.youtube.com/watch?v=YVi6ZYzD_Gc Neroutta. Mykistävää.

Haluaisin laittaa listalle myös Danny Elfmania, mutta pidän enemmän hänen rock-kappaleistaan kuin hänen soundtrackeistään. Tämä klassikko edustakoon tekijäänsä. http://www.youtube.com/watch?v=PYRJv7-X0tk

http://www.youtube.com/watch?v=vY7sabq_C1U Herkistää aina.

Taitaa olla niin, että musiikki on minulle tärkeämpi asia kuin elokuvat.

Vaihtoehto-Wien (Josefstadt/Alsergrund)

No ei oikeasti. Mutta tässä joitakin epäperinteisiä turismikohteita, jos Schönbrunn ja Graben pitkästyttävät. Odotan edelleen, että coolit paikalliset tuttavani veisivät minut kuuntelemaan kokeellista konemusiikkia, mutta ennen sitä on tyytyminen näihin paikkoihin.

Jätteenpolttolaitos Spittalaun metroaseman vieressä on Friedensreich Hundertwasserin (1928 - 2000) kaunistama. Olisi hauskaa, jos Suomessakin sallittaisiin mielikuvituksellinen arkkitehtuuri.

Narrenturmissa Spitalgassella toimiva patologinen museo on osa Wienin lääketieteellisen tiedekunnan kokoelmia. Karu rakennus on entinen mielisairaala, jonka ruosteiset kalterit eivät vähennä ilkeännäköisten sukupuolitautiesiintymien hätkähdyttävyyttä. Extreme-kohde synkkyyden ystävälle. Auki ke ja la muutaman tunnin, liput 2 €.

Kaiken se kestää

HBO:n Big Love (2006 - 2011) on ajatuksia herättävä ja älykäs tv-sarja. Varmaankin siksi sen näyttäminen lopetettiin Suomessa 1. kauden jälkeen. 

Sarjan keskiössä on perheelleen omistautunut, syvästi uskonnollinen liikemies Bill Henrickson (Bill Paxton). Elämä on tavallista pienine ja suurine ongelmineen - paitsi siinä mielessä, että Billillä on kolme vaimoa. Barbara (Jeanne Tripplehorn), ensimmäinen ja laillinen vaimo, suostuu ryhtymään polygamistiksi saatuaan tietää sairastavansa syöpää, koska ei halua Billin jäävän yksin. Odottamattomasti syöpä kuitenkin paranee, ja Barb joutuu elämään sekä päätöksensä että toisen vaimon, Nicoletten (Chloë Sevigny), kanssa. Myöhemmin perheeseen liittyy vielä nuori lastenhoitaja Margene (Ginnifer Goodwin).

Kuva

Draama syntyy vaimojen välisistä jännitteistä sekä Billin vaikeuksista vastata vaimojen ja työelämän vaatimuksiin. Sanotussa ja sanomattomassa on paljon merkitystä, eikä hyvällä tahdollakaan ole helppoa ymmärtää läheistensä tekemisiä. Toisaalta väkivaltaisiakin yhteenottoja syntyy Nickin isän, profeetaksi julistautuneen Roman Grantin, kanssa, jonka valtaa Bill perheineen vastustaa.

Viidettä kautta lukuun ottamatta Big Love on erinomaisesti käsikirjoitettua ihmistenvälisen kommunikaation ongelmien, naisen alisteisen aseman ja valtataistelujen kuvaamista. Suosittelen varsinkin ihmisille, joilla on kontakteja uskonnollisiin yhteisöihin. 

Tosi hyvä

"Minä tiedän hyvin, sinä isket minua
Minä arvasin sen jo siitä tavasta
Miten tuijotat minua liian pitkään
Minä virnistän sinulle pöydän yli

Siirrän sokeriastiaa
Laitan sormet kaulalleni

Jos sattuu hiljainen hetki
Tuijotamme toisiamme
Rohkeasti hymyillen
Ja kosketat minua jalalla
Ikään kuin vahingossa

Sinä tajuat että olen mukava
Minä nauran jutuillesi miettimättä
Jos joku tarkkailisi meitä
Hän ymmärtäisi mistä on kysymys

Siirrän sokeriastiaa
Laitan sormet kaulalleni"

Armoa ei, Siperiaan!

Välimerkeillä on väliä. "Ruokaa ei aseita" voi tarkoittaa kahta aika eri asiaa riippuen siitä, kuinka pirullisesti tekstin mielessään jaksottaa. "Ruokaa ei, aseita" on ainakin minun primääritulkintani.