I Know What I Like

Olen rakastunut. Olen rakastunut Peter Gabrieliin.

Vanhana Genesis-fanina olen tietysti ollut tietoinen Gabrielin maineesta bändin luovana nerona, jonka lähdettyä vuonna 1975 Genesiksestä katosi se jokin. Rehellisesti sanoen se ei aivan pidä paikkaansa. Wind and Wutheringia (1976) kuunnellessa ei oikeastaan edes huomaa eroa. Koko bändi oli täynnä lahjakkaita muusikoita ja lauluntekijöitä.

Kuva

Genesiksestä lähdettyään Gabriel leikkasi hippitukkansa ja alkoi tehdä vaikeaselkoisia soololevyjä, joista kolme ensimmäistä hän jätti kokonaan nimeämättä.

Kuva

Kolmatta sooloalbumia pidetään Gabrielin taiteellisesti kovatasoisimpana, ja levyn kerran läpi kuunnelleena olen varovaisesti samaa mieltä. Games without Frontiers on siitä harvinainen kappale, että muistan kuulleeni sen joskus lapsena. Se ja Intruder miellyttävätkin kaltaistani synkkään ja hieman karmivaankin musiikkiin mieltynyttä tyyppiä.

Vuonna 1986 minä synnyin ja Peter Gabriel teki kaupallisen läpimurtonsa. So teki 36-vuotiaasta perheenisästä rocktähden ja jonkinasteisen seksisymbolin. Visuaalisesti hätkähdyttävä Sledgehammer soi MTV:llä tauotta. (Nuoriso, MTV tarkoitti joskus sellaista tv-kanavaa, joka näyttää musiikkivideoita!) Jatkoa saatiin kuitenkin odottaa kuusi vuotta. Us ilmestyi vasta 1992 ja esitteli kahdesta päättyneestä parisuhteesta toipuvan keski-ikäisen miehen, joka pohdiskelee, mitä hän tekee väärin ihmissuhteissaan. Väliin mahtuu pari leikkisämpää numeroa, videoltaan hervoton Steam sekä ainakin tekstiltään yhtä vihjaileva Kiss that Frog.

Kuva

En ole vielä ehtinyt tehdä läksyjäni Gabrielin 2000-luvun vaiheista. Suoraan sanottuna epäilen, että siellä ei ole kauhean paljon helmiä löydettävänä. Aika suuri prosenttiosuus Gabrielin tuotannosta on edelleen mielestäni vähän yhdentekevää, mutta alan päästä siihen sisälle. Ehkä tämäkin on acquired taste kuten oliivit tai homejuusto. Tai olut. Haastatteluissa Gabriel vaikuttaa kovasti sympaattiselta ja julkisuuskuvaansa huumorintajuisemmalta. En jaksa kiinnostua loputtoman paljon hänen aktivismistaan, mutta kyllähän sähköinsinöörin poika on aina jollain tapaa samastuttava.

Kuva

Musiikki > elokuva

Mikä tekee elokuvasta ja sen soundtrackista hyvän? Kumpi on ensin? Onko kokemus kompromissi molemmista? Miksi juuri nämä teokset ovat onnistuneet jättämään vahvan – positiivisen – muistijäljen, kun niin moni kappale unohtuu jo saman päivän aikana?

• Rhapsody in Blue elokuvassa Manhattan. http://www.youtube.com/watch?v=Fns2WuzhAbA Niin, kumpi olikaan ensin – rakkauteni Woody Alleniin vai rakkauteni George Gershwiniin? Allenilla on aina ollut pettämätön vainu valita musiikki, joka hienovaraisesti kommentoi ja sävyttää kohtauksen tunnetilaa. Manhattanin päähenkilön epävarmuus ja hieman yliteatraalinen suhde elämään kuvastuu täydellisesti tässä klassikkosävelmässä, johon en kyllästy koskaan.

• Last Tango in Paris samannimisessä elokuvassa. http://www.youtube.com/watch?v=pq2kmegOWtE Olen myöhäisherännäinen Marlon Brando -fani. Kaikki hänen elokuvansa eivät ole hyviä, itse asiassa monet niistä ovat aika huonoja, mutta jumalauta mikä näyttelijä, mikä karisma! Leskimies Paul aloittaa anonyymin seksisuhteen nuoren kihloissa olevan naisen kanssa, mutta lopussa tunteet tulevat tietysti pilaamaan asiat. Gato Barbieri kääntää kaiken tämän musiikiksi.

• Barcelona elokuvassa Vicky Christina Barcelona. http://www.youtube.com/watch?v=BsKSPK7QMJE  Häpeilemättömän sensuelli ja ironisen empaattinen tarina ihmissuhdekiemuroista kesäisessä Espanjassa. Giulia y los Tellarinin kappale on täydellinen musikaalinen vastine sille, mitä elokuvassa tapahtuu. Olenko pohjimmiltani keskiluokkainen vai boheemi, siinä kysymys kaikille 20-jotain-vuotiaille.

• Yekermo sew elokuvassa Broken Flowers. http://www.youtube.com/watch?v=8jZ_FuyC_dY En muista juurikaan, mitä itse leffassa tapahtui. Bill Murray ajeli ympäri maata etsimässä naista, joka oli synnyttänyt hänelle pojan 20 vuotta aiemmin, näin muistelen. Aivan sama, sillä Mulatu Astatken musiikki vei kaiken huomioni. Monen aurinkoisen laiskan sunnuntaini soundtrackiä, joka aina samaan aikaan pelottaa ja innostaa minua.

• Main Title ja Four Deuces elokuvassa A Streetcar Named Desire. http://www.youtube.com/watch?v=nkigcwc9Gqk http://www.youtube.com/watch?v=FGpnSo49t_w Alex North vihjaa kuuluisan porraskohtauksen taustalla soivassa kappaleessaan, mistä Stellan ja Stanleyn suhteessa oikeastaan on kyse.

Muut kunniamaininnat menevät näille kappaleille:

http://www.youtube.com/watch?v=YVi6ZYzD_Gc Neroutta. Mykistävää.

Haluaisin laittaa listalle myös Danny Elfmania, mutta pidän enemmän hänen rock-kappaleistaan kuin hänen soundtrackeistään. Tämä klassikko edustakoon tekijäänsä. http://www.youtube.com/watch?v=PYRJv7-X0tk

http://www.youtube.com/watch?v=vY7sabq_C1U Herkistää aina.

Taitaa olla niin, että musiikki on minulle tärkeämpi asia kuin elokuvat.

Kaiken se kestää

HBO:n Big Love (2006 - 2011) on ajatuksia herättävä ja älykäs tv-sarja. Varmaankin siksi sen näyttäminen lopetettiin Suomessa 1. kauden jälkeen. 

Sarjan keskiössä on perheelleen omistautunut, syvästi uskonnollinen liikemies Bill Henrickson (Bill Paxton). Elämä on tavallista pienine ja suurine ongelmineen - paitsi siinä mielessä, että Billillä on kolme vaimoa. Barbara (Jeanne Tripplehorn), ensimmäinen ja laillinen vaimo, suostuu ryhtymään polygamistiksi saatuaan tietää sairastavansa syöpää, koska ei halua Billin jäävän yksin. Odottamattomasti syöpä kuitenkin paranee, ja Barb joutuu elämään sekä päätöksensä että toisen vaimon, Nicoletten (Chloë Sevigny), kanssa. Myöhemmin perheeseen liittyy vielä nuori lastenhoitaja Margene (Ginnifer Goodwin).

Kuva

Draama syntyy vaimojen välisistä jännitteistä sekä Billin vaikeuksista vastata vaimojen ja työelämän vaatimuksiin. Sanotussa ja sanomattomassa on paljon merkitystä, eikä hyvällä tahdollakaan ole helppoa ymmärtää läheistensä tekemisiä. Toisaalta väkivaltaisiakin yhteenottoja syntyy Nickin isän, profeetaksi julistautuneen Roman Grantin, kanssa, jonka valtaa Bill perheineen vastustaa.

Viidettä kautta lukuun ottamatta Big Love on erinomaisesti käsikirjoitettua ihmistenvälisen kommunikaation ongelmien, naisen alisteisen aseman ja valtataistelujen kuvaamista. Suosittelen varsinkin ihmisille, joilla on kontakteja uskonnollisiin yhteisöihin. 

Tosi hyvä

"Minä tiedän hyvin, sinä isket minua
Minä arvasin sen jo siitä tavasta
Miten tuijotat minua liian pitkään
Minä virnistän sinulle pöydän yli

Siirrän sokeriastiaa
Laitan sormet kaulalleni

Jos sattuu hiljainen hetki
Tuijotamme toisiamme
Rohkeasti hymyillen
Ja kosketat minua jalalla
Ikään kuin vahingossa

Sinä tajuat että olen mukava
Minä nauran jutuillesi miettimättä
Jos joku tarkkailisi meitä
Hän ymmärtäisi mistä on kysymys

Siirrän sokeriastiaa
Laitan sormet kaulalleni"

Nip/Tuck

Katsoin teini-ikäisenä ehkä pimeintä draamakomediaa. Nip/Tuck (suom. Muodon vuoksi) kertoo kahdesta plastiikkakirurgista, jotka ovat olleet parhaita ystäviä kaksikymmentä vuotta ja jotka jakavat praktiikan lisäksi paljon muutakin. Sean (Dylan Walsh) on vastuullinen perheenisä, joka pohtii alati ammattietiikkaa ja tahtoisi tehdä hyväntekeväisyystyötä, Christian (Julian McMahon) motivoituu rahasta ja seksistä eikä kaihda kyseenalaisiakaan keinoja saada haluamansa. Seanin vaimo Julia (Joely Richardson) on jättänyt lääketieteen opinnot voidakseen hoitaa lapsiaan kotona ja kamppailee arvottomuudentunteen ja katkeruuden kanssa. Sivuhenkilöistä kiinnostavimpia ovat anestesialääkäri Liz (Roma Maffia) sekä Christianin kanssa - tavallaan - lapsen saava Gina (Jessalyn Gilsig).

Kuva

Nip/Tuck on rujonkaunista viihdettä. Se yrittää toisinaan olla ajatuksia herättävä älykkösarja, mutta enimmäkseen ei. Se provosoi ja koukuttaa mielikuvituksellisilla juonikuvioilla. Pelkästään kolmannen kauden alkuun mennessä sarjassa on nähty huumeita, seksiaddikteja, transseksuaaleja, insestiä, pedofiliaa ja nekrofiliaa - näin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Juonenkäänteet ovat niin ylilyötyjä, että jossain kohtaa äärimmäisyys muuttuu komiikaksi. En osaa kuvitella, mitä shokeeraavaa viimeiselle 6. kaudelle on voinut enää jäädä.

Orma & co. Korjaamolla 24.5.

Asiaa nelisen vuotta harkittuani (spontaanisuus - mitä se on?) osallistuin viimein Jukka Orman kuukausittaiseen klubi-iltaan (ent. Voodoo-klubi) Korjaamolla. Kevään viimeinen iltama yllätti jopa kaltaiseni Orma-maanikon positiivisesti; tunsin (gasp!) oloni onnelliseksi. Illan isännän johdantopuheessaan linjaama konsepti "aikuisviihdettä koko keholle - myös hartioiden yläpuoliselle osalle" ei ollut liioittelua.

Orma & co -bändi (Orma - kitara ja laulu, Mamba Assefa - rummut ja Ulf Krokfors - basso) soitti hämmentävän akustisen taidepläjäyksen jälkeen Tuomari Nurmion kappaleita triona ja kvartettina (vierailevana solistinaan Roni Martin).  Tämän jälkeen Orma haastatteli Hannu Nurmiota tämän elämästä ja urasta. Keskustelu yltyi suorastaan verbaaliseksi mittelöksi, kun Orma esitti näkemyksen, että Handen musiikissa on paljon "väkevää seksuaalisuutta" - Nurmio palautti kommentin toteamalla, että tulkinta on vain kuulijan päässä. Orma vastasi siteeraamalla kappaleen Hunajainen paholainen tekstiä - ja voitti tämän erän.

Illan lopuksi Nurmio esitti Orma & co:n kanssa Elviksen kappaleita riehakkaassa tunnelmassa. Leveä hymy jäi myös seurueeni riesaksi loppuyöksi. 

Jälkijunailijan sunnuntai

 

Coolit hipsterit ja minä olimme eilen Siltasessa brunssilla. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, joten tulin vähän etuajassa harhailemaan Hämeentie 13:n punatiilikompleksin luo. Samalla huomasin, että oho, tässäkö on Kuvataideakatemia! Lienee tarpeetonta huomauttaa, että olen espoolainen.

Kuvataideakatemiassa on vielä 3.6. asti meneillään opiskelijoiden lopputyönäyttely Kuvan kevät, jonne on vapaa pääsy joka päivä klo 11 - 18. Suosittelen käväisemään! Tummasävyinen näyttely on näkemisen arvoinen.

Ei mikään varsinainen oivallus, mutta

...olen pohdiskellut ajoittain tätä Kysy-palstallakin esille tullutta aihetta:

"Olen kuunnellut CMX:ää n. 10-vuotiaasta ja huomaan nyt nauttineeni Yrjänän lyriikoista enemmän silloin, kun kukat ja mehiläiset eivät olleet vielä tulleet tutuiksi. Onko vika minussa, teissä vai maailmassa yleensä?

Ehkä se johtuu siitä, että Halmkronan mielestä kaikki tekstimme kertovat panemisesta" 

Eikä pelkästään Halmkronan mielestä. TJEU.

 

I have low esteem for everyone else

Olen varhaisteini-iästä asti ollut mitä suurin Daria-fani. Herkälle yläastenörtille MTV:n animaatio (1997 - 2002) oli elintärkeä henkireikä, lähes ainoa järjissä pitävä asia. Älykäs ja sarkastinen Daria Morgendorffer ei tinkinyt rehellisyydestään, vaan kieltäytyi mukautumasta ympäröivän todellisuuden typeryyteen. Hänen paras ystävänsä Jane Lane oli parhaan ystäväni alter ego, tarkkanäköinen taiteilija, joka jakoi hänen kanssaan roskaruoan ja halveksunnan koulutovereita kohtaan. Toisin kuin muut tv-sarjat, Daria teki kaltaisistamme hylkiöistä esikuvia.

Nyt, jo valmistuttuani yliopistosta, katsoin sarjan kokonaan alusta loppuun ensimmäistä kertaa. Huomioni kiinnittyi siihen, että tilannekomedialuonteestaan huolimatta Daria on jatkuvajuoninen sarja, joka alati viittaa omaan historiaansa. Paria ääninäyttelijävaihdosta lukuun ottamatta se on hämmästyttävän johdonmukainen ja uskollinen itselleen; esimerkiksi ensimmäisessä jaksossa ohimennen mainittava lapsuuden musteläikkätesti tuodaan uudelleen esiin 5. kauden päätösjakson takautumassa. Hahmot ikääntyvät ja osa heistä jopa kehittyy sarjan edetessä. Näin on erityisesti Darian pikkusiskon Quinnin kohdalla: hänen pinnallisuutensa alla on sittenkin hyväntahtoisuutta ja näkemystä.

Daria oli nokkela ja hauska sarja, joka käsitteli vakaviakin aiheita järkevästi ja terävästi. Opettavainen sävy häiritsi vain harvoin - useimmiten katsojan älyä kunnioitettiin. Tämän parempaa vertaistukea ei älykkönuorisolle voi antaa.

Kuvat: MTV

Shamaanivaarit kiertueella

Sielun Veljien Ilosaarirockin-keikka ei jäänyt ainoaksi. Hyvä niin, sillä Herätysliike-kiertue esittelee seestyneen mutta silti hyvin intensiivisen, todella kovassa keikkakunnossa olevan rockyhtyeen. 1980-luvun sekoilu kaatuiluineen ja Punahilkka-näytelmineen on jäänyt taakse, mikä lienee ihan hyvä asia; dekadenssi on seksikästä vain nuorisossa.

Ennen. (En muista, mistä olen kuvan alunperin varastanut. Olen pahoillani.)

Etenkin Jukka Ormasta välittyy vilpitön esiintymisen ilo. Muuten ujona ja sisäänpäin kääntyneenä henkilönä hän tuntuu saavan rohkeutta nimenomaan Siekkarien kanssa soittamisesta - muilla hänen keikoillaan olen yleensä joutunut arvailemaan, mitä lierihatun ja aurinkolasien takana mahtaa tapahtua. Näillä keikoilla Orma säntäilee ympäri lavaa, flirttailee eturivin kanssa ja näyttävästä lavaolemisestaan huolimatta soittaa lakkaamatta täsmällisesti ja oivaltavasti.

Jälkeen.

Ismo Alanko tuntuu myös viihtyvän vanhan bändinsä parissa. Jalka nousee yhä pään korkeudelle vaivatta, kuten Alangon soolokeikoilla yleensäkin. Hulluutta viestivä keikkailme on usein vähällä vaihtua virneeksi, kun Alanko tarkkailee mukana elävää yleisöä.

Rumpali Alf Forsman ja basisti Jouko Hohko ovat esiintymisessään selvästi hillitympiä kuin kitarakaksikko Orma & Alanko. He soittavat jämptisti ja keskittyneesti ilman kummempia show-elementtejä. Hohko vaikuttaa takavuosiin verrattuna suorastaan ujolta ja hieman nolostuneelta. Siihen ei ole syytä. Bändi on upeassa kunnossa, musiikki on edelleen relevanttia ja yleisö rakastaa heitä varauksetta. Mikäli vielä saatte lipun jollekin keikalle, suosittelen katsastamaan Sielun Veljet livenä. Se ei ole sama asia kuin 1980-luvun Siekkarit, mutta se on yhä erinomainen livebändi, jolla on lukemattomia loistavia kappaleita.

♠

Ilosaarirock 16. - 17.7.

En ole ollut mikään festari-ihminen enää sen jälkeen, kun lakkasin olemasta teini-ikäinen. Viihdyn kotona enkä häpeä myöntää sitä. Nyt oli kuitenkin pakko lähteä maakuntaan, kun kaikkien aikojen paras livebändi Sielun veljet palasi lavalle 20 vuoden tauon jälkeen. Ja olihan siellä se Madnesskin.

Kuva

Sielun veljien näkeminen jännitti. Olin odottanut keikkaa niin paljon, että pelkäsin pettyväni pahasti, kun lavalle marssisi lauma kesyyntyneitä viisikymppisiä perheenisiä (ja nyttemmin isoisiä, herranen aika!). Pelko oli turha. Soitto kulki takuuvarmasti, ja biisivalinnoissa oli riittävästi yllätyksiä. Peltirummun ja Huda hudan, mielestäni ehkä bändin heikoimpien esitysten, ohella kuultiin useita suosikkikappaleitani, esimerkiksi Satama, Laatikoita, On mulla unelma ja Kansallispäivä. Etenkin solisti Ismo Alanko ja kitaristi Jukka Orma esiintyivät energisesti ja täyttivät lavan karismallaan. Rytmiryhmä Jouko Hohko ja Alf Forsman esiintyi hillitymmin. Sekoilu oli seestynyt sitten '80-luvun, eikä lavalla juuri kaatuiltu, mutta esitys oli viihdyttävää seurattavaa, mistä on kiittäminen erityisesti Orman ja Alangon humoristisia kaksintaisteluja.

Ainoa huono puoli keikassa oli se, että (onneksi pieni) osa yleisöstä käyttäytyi sikamaisesti ja oli vähällä aiheuttaa hengenlähdön nöyrälle toimittajallenne. Jos luette tätä, te keski-ikäiset sekakäyttäjät ja uusnatsit, hävetkää niin hemmetisti. Sama koskee vieressä seissyttä perheenisää, joka uhkasi pistää viereisiä teinejä turpaan ihan vain siksi, että joku muu töni nuoria häntä kohti. Pientä suhteellisuudentajua, kiitos.

Kuva

Madness oli sunnuntain kohokohta ainakin minulle. Bändi kuulosti yhtä hyvältä kuin levyllä ja esiintyi niin ikään energisesti ja hauskasti. Kappalevalinnat painottuivat yhtyeen suurimpiin hitteihin. Erityisesti Our House, Baggy Trousers, House of Fun ja Night Boat to Cairo villitsivät yleisön, joka tanssi kiitettävän innokkaasti mukana alusta loppuun asti yltyen välillä alla olevan kuvan tapaiseen letkajenkkaan. Keikasta jäi tavattoman hyvä mieli, eikä minua enää varsinaisesti harmittanut, että täytyi lähteä Joensuuhun asti.

Kuva

Edit: innokkaimmat ovat jo lisänneet Youtubeen näytteitä.

Haven't you ever ridden on that streetcar?

Suurin osa sivistyksestäni perustuu Simpsoneihin. Niin myös tämän elokuvan (tai alunperin tietysti näytelmän)  aiempi tuntemukseni. Tiesin, että Viettelysten vaunun  (A Streetcar Named Desire, 1951) päähenkilö on Blanche DuBois -niminen nainen, jota hänen raakalaismainen lankonsa kohtelee lievimmin sanoen huonosti. Bongasin dvd:n kirjastosta ja päätin, että nyt, yli kymmenen vuotta animaation näkemisen jälkeen, on aika nähdä simpsoniton versio.

 Kuva

Elia Kazanin elokuvasovitus on koskettava ja aikansa tuotokseksi varsin raju. Minun sukupolveni on tottunut silmänräpäyksen nopeudella etenevään seksiin ja silpomiseen, joten teoksen alkuperäinen shokkiarvo ei täysin toteudu. Siitä huolimatta nykykatsojankin on pakko arvostaa muun muassa taitavaa kuvakerrontaa. Esimerkki oivallisesta symboliikasta tulee seuraavan spoilerin muodossa: Päähenkilön raiskatuksi tulemista ei sensuurin vuoksi voida näyttää, joten se ilmaistaan rikki paiskautuvan peilin avulla. Seuraavaksi leikataan kuihtuneisiin kukkiin, joita pestään letkulla irti kadusta. Äärimmäisen tylyä.

Myös näyttelijät ovat erinomaisia. Blanche DuBois'n (Vivien Leigh) turhamainen hauraus välittyy, samoin hänen sisarensa Stellan (Kim Hunter) miestään kohtaan tuntema inhon ja himon välimuoto. Stellan miehen,  väkivaltaisen, brutaalin ja toisaalta lapsenomaisen Stanleyn, roolissa loistaa nuori Marlon Brando. Hahmoihin - myös sivummalle jäävään Mitchiin (Karl Malden) - on saatu useita tasoja; he ovat monimutkaisia henkilöitä, joita kohtaan herää läpi elokuvan säilyvä mielenkiinto.

Kuva

Pidän harvoista elokuvista, mutta Viettelysten vaunu on niin hyvä, että saattaisin ostaa sen omaan kokoelmaanikin. Ja tällähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että Brando oli aika kuuma.

P.S. Tennessee Williamsin alkuperäisteos voisi olla seuraavana perehtymislistalla. Babysteps, babysteps.

♠

Hagelberg synkimmillään

Sarjakuvataiteilija Matti Hagelbergin BEM-saagan 15. osa Silvia Regina maalaa lohduttoman kuvan nyky-Suomesta, jossa hyvinvointivaltio roikkuu hirtettynä tienpientareella ja uusliberalismin ihana kristus tervehtii lentäviä ziljonäärejä. Hagelbergin tavaramerkiksi muodostunut raapekartonkitekniikka on paikoin korvautunut muilla, muttei ainakaan vähemmän synkillä, menetelmillä. Jälki on nuhjuista, harmaata ja mustaa, rumaa kuin kuvaamansa kohde.

Kuva: Matti Hagelberg

Hagelbergille ominainen huumori pilkahtaa ajoittain esiin, mutta on selvää, että Silvia Regina on hänen synkin teoksensa. Pop-kulttuuriviittaukset ovat aikaisempaa vähäisemmässä roolissa - raamatullista vertauskuvastoa sen sijaan lainataan läpi teoksen. Erityismaininnan ansaitsee myös Minna Canthin Köyhää kansaa -romaanin sarjakuvatulkinta. Kokonaisuus on myrkyllisen pessimistinen, rankkaa luettavaa jopa paatuneelle kyynikolle. Lienen sieluni myynyt, kun koen teoksen viestin hieman puberteettiseksi. Arvostan kuitenkin röyhkeää aggressiota, jolla Silvia Regina hyökkää.

Kuva: Matti Hagelberg

Ruotsalainen aamiainen

 Tervehdys Upsalasta!

Tunturipiimä (vai -viili?)

Parin viikon Upsalassa oleskelu ei ole tuottanut niin suuria yllätyksiä tai järkytyksiä kuin kuvittelin. Allsång (myös läksiäisissä moninaisten tunnepitoisten puheiden ryydittämänä) ja kollektiv frukost kuuluvat toki erottamattomasti ruotsalaiseen arkeen, mutta muutoin yllätykset rajoittuvat väärinpäin toimiviin valokatkaisimiin ja luentosalissa muiden muassa istuskelevaan kronprinsessan Victoriaan.

ICA:n ja Hemköpin leipähyllyt pullistelevat Fazerin ruispaloja ja limppuja, ja Valion laktoosittomat jogurtit uhkaavat syrjäyttää Skåne mejerin ja Milkon dairyt - tosin paljon paljon hienompiin pakkauksiin sullottuina kuin Suomessa. Piapoofaneille (aka. talkkunavelli) tosin Ruotsi on ihmemaa. Erilaisia viiliä ja piimiä on tarjolla uskomattomia määriä Ryska Fillmjölkistä (nimetty korkean rasvaprosentin mukaan) tunturipiimään. Ei ruotsalaista ostoskoria ilman piimää, sano.

 

Vällingiä Gyllenhammarsin tapaan 



Mutta mutta, jotain mullistavaa on sentään löytynyt: ruotsalainen aamiaisvälling, siinä vasta jotain! Kaupoista löytyy hyllymetreittäin erilaisia Välling-pakkauksia (kyseessä ei siis ole vain vauvoille tarkoitettu velli, vaan "för vuxna"), joissa luvataan vällingin antavan elinvoimaa ja tuovan onnea jokaiseen ruotsalaiseen välling-päivään. Tottakai ostin paketin heti. (Välling tunnettaneen myös nimellä Gyllenmust, mikä sekin on eri hieno, mutta itse tykästyin vällingin suomalaiseen suuhun sopivaan sävyyn.)

Välling tulee sekoittaa maitoon ja kypsentää mikrossa, näin neuvotaan paketissa. Tillsätt lite salt. Tuloksena on paakkuisa ruskea paksu mössö, joka tulee  tasoittaa lisäämällä kylmää maitoa. Valmis välling maistuu koko lailla ei miltään (maku riippuu pääosin valmistuksessa käytetystä maidosta ja suolan määrästä), mutta siihen jää sittenkin koukkuun. Kuten moniin muihinkin asoihin täällä (ks. alla).



Maitoa Taalainmaalta

  

Ps. Åj vad fina paketter dom har här: maitopurkeissa esitellään eri alueiden kansantaidetta!

 

Esittelyssä Värmlanti



♣

  

Menovinkkejä

Vielä huomenna on mahdollisuus pistäytyä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Ainakin lauantaina saatavilla oli tavanomaisen tarjonnan lisäksi harvinaisehkoja keräilykappaleita, kuten Matti Hagelbergin (ks. oheiset kuvat) vain Ranskassa julkaistu luonnoskirja.

Vaikka ei sarjakuva-apajille ehtisikään, kannattaa katsastaa Helsingin kaupungin taidemuseon provokatiivinen Etelä-Afrikka-näyttely, joka esittelee monipuolisen läpileikkauksen maan nykytaiteesta. Mukana on niin sarjakuvaa, veistoksia kuin valokuviakin, mutta selvimpänä yhteisenä nimittäjänä läpi näyttelyn on rohkea keskustelun herättäminen. Anton Kannemeyerin ronskit Tintti-parodiat keskittyvät rotusorron käsittelyyn, Conrad Botesin lähinnä seksuaaliseen ja uskonnolliseen tematiikkaan. Näyttely on melko rankka, mutta haastaa katsojansa pohtimaan omia piileviä asenteitaan ja on ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Kuva

Kuva

♠