Musiikki > elokuva

Mikä tekee elokuvasta ja sen soundtrackista hyvän? Kumpi on ensin? Onko kokemus kompromissi molemmista? Miksi juuri nämä teokset ovat onnistuneet jättämään vahvan – positiivisen – muistijäljen, kun niin moni kappale unohtuu jo saman päivän aikana?

• Rhapsody in Blue elokuvassa Manhattan. http://www.youtube.com/watch?v=Fns2WuzhAbA Niin, kumpi olikaan ensin – rakkauteni Woody Alleniin vai rakkauteni George Gershwiniin? Allenilla on aina ollut pettämätön vainu valita musiikki, joka hienovaraisesti kommentoi ja sävyttää kohtauksen tunnetilaa. Manhattanin päähenkilön epävarmuus ja hieman yliteatraalinen suhde elämään kuvastuu täydellisesti tässä klassikkosävelmässä, johon en kyllästy koskaan.

• Last Tango in Paris samannimisessä elokuvassa. http://www.youtube.com/watch?v=pq2kmegOWtE Olen myöhäisherännäinen Marlon Brando -fani. Kaikki hänen elokuvansa eivät ole hyviä, itse asiassa monet niistä ovat aika huonoja, mutta jumalauta mikä näyttelijä, mikä karisma! Leskimies Paul aloittaa anonyymin seksisuhteen nuoren kihloissa olevan naisen kanssa, mutta lopussa tunteet tulevat tietysti pilaamaan asiat. Gato Barbieri kääntää kaiken tämän musiikiksi.

• Barcelona elokuvassa Vicky Christina Barcelona. http://www.youtube.com/watch?v=BsKSPK7QMJE  Häpeilemättömän sensuelli ja ironisen empaattinen tarina ihmissuhdekiemuroista kesäisessä Espanjassa. Giulia y los Tellarinin kappale on täydellinen musikaalinen vastine sille, mitä elokuvassa tapahtuu. Olenko pohjimmiltani keskiluokkainen vai boheemi, siinä kysymys kaikille 20-jotain-vuotiaille.

• Yekermo sew elokuvassa Broken Flowers. http://www.youtube.com/watch?v=8jZ_FuyC_dY En muista juurikaan, mitä itse leffassa tapahtui. Bill Murray ajeli ympäri maata etsimässä naista, joka oli synnyttänyt hänelle pojan 20 vuotta aiemmin, näin muistelen. Aivan sama, sillä Mulatu Astatken musiikki vei kaiken huomioni. Monen aurinkoisen laiskan sunnuntaini soundtrackiä, joka aina samaan aikaan pelottaa ja innostaa minua.

• Main Title ja Four Deuces elokuvassa A Streetcar Named Desire. http://www.youtube.com/watch?v=nkigcwc9Gqk http://www.youtube.com/watch?v=FGpnSo49t_w Alex North vihjaa kuuluisan porraskohtauksen taustalla soivassa kappaleessaan, mistä Stellan ja Stanleyn suhteessa oikeastaan on kyse.

Muut kunniamaininnat menevät näille kappaleille:

http://www.youtube.com/watch?v=YVi6ZYzD_Gc Neroutta. Mykistävää.

Haluaisin laittaa listalle myös Danny Elfmania, mutta pidän enemmän hänen rock-kappaleistaan kuin hänen soundtrackeistään. Tämä klassikko edustakoon tekijäänsä. http://www.youtube.com/watch?v=PYRJv7-X0tk

http://www.youtube.com/watch?v=vY7sabq_C1U Herkistää aina.

Taitaa olla niin, että musiikki on minulle tärkeämpi asia kuin elokuvat.

This is not over

BEARS!

Jos ei auennut, katsokaa vaikka tämä.

Sex & Drugs & Rock & Roll

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla voi vielä keskiviikkona 21.9. nähdä Ian Duryn (1942 - 2000) elämästä kertovan kaoottisen tragikomedian. Duryn suurin suosio osui punkin ja uuden aallon aikakauteen, vaikka hän oli  varsinaisia punkkareita vanhempi. Hänen musiikkinsa röyhkeys sopi kiistatta aikaansa, mutta ei kuitenkaan ollut punkia, vaan omalaatuinen yhdistelmä funkia, jazzia, skata ja rytmistä puhelaulua.

Sex & Drugs & Rock & Roll (2010) on värikäs ja hieman häiriintynyt, usein epälineaarisesti etenevä elokuva, jossa eri ajat ja paikat lomittuvat, ilmeisesti taustoittaakseen päähenkilön toimintaa. Lapsena sairastetun polion aiheuttaman vammautumisen ja sitä seuranneen ankean, kovaksi opettaneen kouluajan vihjataan olevan taustalla, kun Dury käyttäytyy provosoivasti.

Kuva

Pääosan esittäjä Andy Serkins tekee hienoa työtä, hieman samoin kuin Gainsbourg-elokuvan Eric Elmosnino. Hänkin laulaa - tai puhuu - esikuvalleen uskollisesti, ja musiikkiesitykset ovatkin elokuvan parasta antia. Duryn ihmissuhteita voitaisiin kuvata syvällisemminkin. Kuten Gainsbourg-elokuvassa, artistin vaikea luonne myönnetään, mutta fokuksessa ovat tämän karisma ja visio, jotka viime kädessä oikeuttavat itsekeskeisen käytöksen. Molemmat elokuvat myös jättävät näyttämättä artistin kuoleman, kuin jättäen tämän elämään ikuisesti työnsä myötä. Realistista moinen ei ole, mutta voiko todentuntua edellyttääkään pohjasävyltään ihailevalta rock-elokuvalta?

♠

Buy the ticket, take the ride

Suunnilleen maailman viimeisenä minäkin näin elokuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998). Gonzo-journalismin hengessä avasin oluen ja sukelsin Hunter S. Thompsonin (vai ohjaaja Terry Gilliamsin?) outoon maailmaan. Paahteisella aavikolla huumepäissään kaahaavien Raoul Duken (Johnny Depp) ja Dr. Gonzon (Benicio del Toro) seikkailun seuraamiseen ei liene soveliaampaa ajankohtaa kuin sietämätön hellepäivä; lievä nestehukka vain tehostaa elokuvan tunnelmaa.

Kuva

Avauskohtaus, jossa Vietnamin sodan näkymien taustalla soi Julie Andrewsin tulkitsema My Favorite Things, on silkkaa neroutta. Myös muu elokuva on täynnä vastaavia kauhean ja koomisen kontrasteja. Otaksuttavasti (en ole tietenkään lukenut alkuperäisteosta) Thompsonia on kiittäminen kertoja Duken kadehdittavasta verbaliikasta ja tarinan absurdista komiikasta. "I'm a relatively respectable citizen. Multiple felon perhaps, but certainly not dangerous", Duke linjaa saapuessaan hotellille, jossa huumepoliisit pitävät konferenssia. Mukanaan Dukella on laukku, jonka sisällössä olisi ammattilaisnistillekin tekemistä useaksi viikoksi.

Katsojalle ei aina ole selvää, mikä tarinassa on todellista ja mikä hallusinaatiota, mutta mitäpä siitä. Hapokas sekoilu on häiritsevyydessään erittäin hauskaa katsottavaa. "We can't stop here, this is bat country!"

♠

Haven't you ever ridden on that streetcar?

Suurin osa sivistyksestäni perustuu Simpsoneihin. Niin myös tämän elokuvan (tai alunperin tietysti näytelmän)  aiempi tuntemukseni. Tiesin, että Viettelysten vaunun  (A Streetcar Named Desire, 1951) päähenkilö on Blanche DuBois -niminen nainen, jota hänen raakalaismainen lankonsa kohtelee lievimmin sanoen huonosti. Bongasin dvd:n kirjastosta ja päätin, että nyt, yli kymmenen vuotta animaation näkemisen jälkeen, on aika nähdä simpsoniton versio.

 Kuva

Elia Kazanin elokuvasovitus on koskettava ja aikansa tuotokseksi varsin raju. Minun sukupolveni on tottunut silmänräpäyksen nopeudella etenevään seksiin ja silpomiseen, joten teoksen alkuperäinen shokkiarvo ei täysin toteudu. Siitä huolimatta nykykatsojankin on pakko arvostaa muun muassa taitavaa kuvakerrontaa. Esimerkki oivallisesta symboliikasta tulee seuraavan spoilerin muodossa: Päähenkilön raiskatuksi tulemista ei sensuurin vuoksi voida näyttää, joten se ilmaistaan rikki paiskautuvan peilin avulla. Seuraavaksi leikataan kuihtuneisiin kukkiin, joita pestään letkulla irti kadusta. Äärimmäisen tylyä.

Myös näyttelijät ovat erinomaisia. Blanche DuBois'n (Vivien Leigh) turhamainen hauraus välittyy, samoin hänen sisarensa Stellan (Kim Hunter) miestään kohtaan tuntema inhon ja himon välimuoto. Stellan miehen,  väkivaltaisen, brutaalin ja toisaalta lapsenomaisen Stanleyn, roolissa loistaa nuori Marlon Brando. Hahmoihin - myös sivummalle jäävään Mitchiin (Karl Malden) - on saatu useita tasoja; he ovat monimutkaisia henkilöitä, joita kohtaan herää läpi elokuvan säilyvä mielenkiinto.

Kuva

Pidän harvoista elokuvista, mutta Viettelysten vaunu on niin hyvä, että saattaisin ostaa sen omaan kokoelmaanikin. Ja tällähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että Brando oli aika kuuma.

P.S. Tennessee Williamsin alkuperäisteos voisi olla seuraavana perehtymislistalla. Babysteps, babysteps.

♠

Elämä on kamalaa ja kestääkin niin vähän aikaa

Mike Leigh'n elokuvan Another Year (2010) jättämät tunnelmat voisi kiteyttää woodyallenmaisesti, vaikka kaikkia hahmoja elämä ei kohtelekaan kaltoin. Keskiössä olevat eläkeikää lähestyvät Tom ja Gerri ovat vuosikymmenien yhdessäolon myötä kasvaneet lempeäksi pariskunnaksi, joka toimii koko lähipiirinsä tukena ja voimavarana. Huumorintajuiset ja lempeät vanhukset ovat tyytyväisiä elämäänsä, mutta heidän ystäviään ja sukulaisiaan riivaavat yksinäisyys ja vanheneminen.

Kuva

Nuoruuden mahdollisuudet vaihtuvat hiljaiseen epätoivoon, kun ikä tuokin mukanaan vain pettymyksiä ja rapistuvan ulkomuodon. Tämän huomaa katkerasti esimerkiksi Gerrin työtoveri Mary, joka yksinäisyyttä pakoillakseen kutsuu toistuvasti itsensä Gerrin ja Tomin luo. Viimeinen yritys todistella omaa viehätysvoimaa näiden kolmikymppistä poikaa vikittelemällä epäonnistuu, kun Joella onkin jo nuori ja viehättävä tyttöystävä.

Kuva

Another Year on kaunis ja empaattinen tragikomedia, jonka todenmaku vahvistuu loppua kohden. Nuorikin katsoja osaa arvostaa profetiaa siitä, mikä muutaman vuosikymmenen päästä odottaa.

♠

Vie héroïque

Joann Sfarin ohjaama elämäkertaelokuva Gainsbourg - vie héroïque (2010) on sarjakuvamainen episodielokuva ranskalaisen musiikkimaailman eräästä vaikutusvaltaisimmasta hahmosta, Serge Gainsbourgista (synt. Lucien Ginsburg). Gainsbourgin musiikki on syystäkin vahvasti läsnä läpi elokuvan. Je t'aime... moi non plus kuullaan, samoin monia muita tunnetuimpia kappaleita, esimerkiksi katkelmia Histoire de Melody Nelson -levyltä (1971).

Elokuva koostuu kronologisessa järjestyksessä esitettävistä erillisistä kohtauksista.  Katsojalle olisi helpointa, jos hän tuntisi Gainsbourgin elämänvaiheet entuudestaan pääpiirteittäin - muuten tapahtumat saattavat tuntua turhan irrallisilta. Juonen koheesiota on yritetty lisätä  paholaismaisen alter ego -hahmon kautta, mutta ratkaisu tuntuu hieman pakotetulta. Nuoren pojan mielikuvituksen metaforana animoitu hahmo vielä toimisi, mutta läpi elokuvan käytettynä se menettää tehoaan.

Kuva

 

Nimiroolin esittäjä Eric Elmosnino hallitsee loistavasti Gainsbourgin elekielen. Erityisesti vanhaa, jo sekavaa Gainsbourgia esittäessään hän on vaikuttava ja äärimmäisen uskottava. Elmosnino myös laulaa omat osuutensa itse, mistä chapeau! Myös muut näyttelijät tekevät vahvaa työtä, joskaan eivät aivan yhtä oivallista kuin karismaattinen Elmosnino.

Kuva

Elokuva on viihdyttävä tribuutti provosoivalle taiteilijalle, eikä se yritä kummoisemmin analysoida henkilöä myyttien takana. Gainsbourg esitetään aluksi pikkuvanhana lapsinerona, sittemmin epävarmana nuorena aikuisena, josta kasvaa häpeämätön skandaalinaiheuttaja ja naistenmies. Loppuvuosien kiusallisimmat hetket Vie héroïque sivuuttaa, ja hyvä niin. Rappeutuneen vanhuksen viimeisien vaiheiden kulkua ei ole vaikea kuvitella.

♠

Disney-lapsuuden paluu

Innostuin muistelemaan lapsuuteni lempielokuvia ja katsoin eilenkin neljä Disney-elokuvaa (Kaunotar ja hirviö, Hercules, Basil Hiiri, mestarietsivä ja Hiidenpata) putkeen. Teini-iässä tunsin vastenmielisyyttä erityisesti ärsyttävinä pitämiäni musikaalinumeroita kohtaan, mutta aikuisiällä - totisuuden imperatiivin hälvettyä - pystyn jälleen suhtautumaan niihinkin. Niinkin paljon, että tein Spotifyhin Disney-soittolistan. Laulan suomeksi englanninkielisten laulujen päälle. Mikä olisikaan parempi tapa viettää harmaata syyspäivää kuin Lumièren illalliskutsut.

Kuva

Etenkin Basil Hiiri, mestarietsivä (The Great Mouse Detective, 1986) yllätti aikuisilla elementeillään. Holmes-mainen hiirietsivä ei elokuvan loppuunkaan mennessä opi auttamansa pikkutytön nimeä. Elokuvan pääantagonisti tappaa heiveröisin perustein omiakin käskyläisiään. Lisäksi elokuvassa on strippareita ja kapakkatappelu!

Kuva

♠

Cousins?

Kieltäytyminen on vaikeaa.

Jim Jarmusch pukee Coffee and cigarettes -elokuvassa taiten sanoiksi tämän tragedian.

Cousins?-kohtauksessa Alfred Molina ja Steve Coogan juovat kahvia ja Coogan polttaa ranskalaista tupakkaa. Molina on tutkinut sukuaan ja saanut selville, että heillä on yhteinen italialainen isoisoisoisoisä.

Molinan ehdotus serkusten toistensa löytämisestä kertovasta leffasta on hykerryttävä, mutta dandy-Coogan (dC) ei lämpene ajatukselle.  dC  yrittää parhaansa mukaan luikerrella tilanteesta vedoten erilaisiin UMTS-ongelmiin ja henkilökohtaisiin elämänfilosofioihin, kun yksi lause olisi riittänyt.

"Can I say, no?"

"If  it's good enough for Sam Mendes it's good enough for me."

Kuva: Jim-Jarmuch
--
Café Carusellissa esitetään elokuvia joka keskiviikko 7.10-9.12 klo 19.00.
Vuorossa vielä:
4.11 Berliinin taivaan alla ohj. Wim Wenders 127min.
11.11 Eräs rakkaustarina ohj. Roy Andersson 115min.
18.11 Laululintu ohj.Mark Herman 97min.
25.11 Tulitikkutehtaan tyttö ohj. Aki Kaurismäki 66 min.
2.12 Mies ja Elokuvakamera ohj. Dziga Vertov 68min
HUOM! Mykkäelokuvakonsertti
9.12 Lumikuningatar, Päivi Hartzell 89 min.

♣

Jotain vanhaa, jotain uutta

Uuden Woody Allen -elokuvan Whatever Works mainostettiin olevan kuin Allenin 70-luvun klassikot – onhan käsikirjoituskin muutaman vuosikymmenen takaa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon käsikirjoitusta on jälkikäteen muokattu; mielestäni elokuva on paljon lähempänä Vicky Christina Barcelonaa kuin Annie Hallia. Hahmot ovat karikatyyrimäisiä, ja tarina muistuttaa jälleen aikuisten satua. Ainakin minulle jää varsin etäiseksi maailma, jossa mustasukkaisuutta ei ole ja parikymppiset tyhjäpäät haluavat seitsemänkymppisiä kvanttifyysikoita.

   Kuva täältä.

Allenin aiemmasta tuotannosta tutut elämän tarkoituksettomuuden ja sattumanvaraisuuden sekä kuolemanpelon teemat ovat esillä uutukaisessakin. Ikuisuusaiheet eivät hetkessä tyhjene, mutta Allen on eräissä muissa elokuvissaan käsitellyt niitä onnistuneemmin.

Whatever Works on pettymys, jos odottaa näkevänsä uuden Manhattanin, mutta se saattaa silti olla parasta, mitä elokuvateattereissa paraikaa pyörii. Täytyy myös muistaa, että olen tämän blogin Tapani Maskula enkä pidä lähes mistään elokuvista. Jos pitää odotuksensa maltillisina, Whatever worksin parissa viihtyy. Jo se, että dialogiin on mahdutettu sana “entropia”, tekee filmistä katsomisen arvoisen.

♠