Olen tarkka siitä, ketä kutsun ystäväksi ja ketä kaveriksi. Ja ketä tuttavaksi. Tuntuu, että ystäväkategoriani on niin elitistinen, että siihen ei edes voi päästä muuten kuin olemalla bestikseni ala-asteelta asti. Ystävyydet siis vähenevät eivätkä uusiudu, kun ei osaa solmia uusia aikuisiällä. Olen viime aikoina päättänyt avata ystävyyskategorian muutamille jo vuosia tuntemilleni henkilöille, joiden kanssa olen lukuisasti keskustellut henkeviä ja joista pidän mitä lämpimimmin. Tietty kohteliaisuus kuitenkin erottaa heidät parhaasta ystävästäni, jonka kanssa olen oksentanut bussipysäkillä.
Juuri tuo bussipysäkillä oksentaminen on ystävyyden lopullinen sinetti. Kenties johtuu aikuistumisesta, että enää ei tule ystäväksipääsemistilanteita, joissa pääsisi kokeilemaan luottamusta. Arvokkuuden kääntöpuolena on ihmissuhteiden jääminen kaveri- tai tuttava-asteelle. Kavereille ollaan kohteliaita ja heitä saatetaan nähdä vapaa-ajallakin. Tuttaviin törmätään sattumalta, ehkä vaihdetaan jokunen sanakin. Aiheena on jokin yhdentekevä. Puolitutut ovat niitä, jotka tunnistaa, mutta joita ei tervehdi. (Ehkä näin epäsosiaalisen henkilön ei tulisi esittää minkäänlaisia kategorisointeja tästä aihepiiristä...)
Neuroottisuuteni kumpuaa ystävyyden arvostamisesta, inflaation estämisestä. Kaikki eivät ole amigojani. Nyt kuitenkin ystävyyskastiin kohoaminen on käytännössä mahdotonta. Ehkä henkinen ekshibitionismi olisi avain suurempaan läheisyyteen? Kuitenkin aikuistuminen estää tätäkin. Tuntuu, että kaikesta ei halua avautua. Nuorena saattoi leväyttää angstinsa kenen hyvänsä naamalle. Nyt on vain havainnointia ja ironiaa. Tulisi olla tilanteessa eikä vain tarkkailla sitä. Olen opetellut tätä viime aikoina. Ja saanut yllättävän monta kaveria. Julkiset nöyryytykset lienevät paikallaan.
♠
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti