Toisinaan sitä tuntee itsensä väsyneeksi. Ei jaksa puhua kenenkään kanssa, vaan pujahtaa äkkiä piiloon bussipysäkin taakse, kun näkee tutun ihmisen. Kaikillehan sellaista sattuu. Eikö?
Olen surkea puhumaan mukavia. En ole ihan varma, onko kyse enemmän lapsellisesta ajatuksesta, että olen arkisen jutustelun yläpuolella, että triviaalia ei tarvitse ilmipanna, vai siitä, että pelkään toisen ihmisen reaktiota sanomisiini. Latteuksien sanominenhan saa puhujan kuulostamaan tyhmältä, ja mikä olisi kauheampaa! Kunnon ihminen puhuu vain kvanttimekaniikasta.
Fysiikastakin on itse asiassa helpompi puhua kuin siitä, oliko viikonloppuna kivaa. Ahdistun, kun joku kysyy, mitä kuuluu. En tiedä. Varmaan Facebookissa roikkumista ja nukkumista noin enimmäkseen. Töistä voi tietysti aina puhua. Paha vain, että tutkimusongelman esittelykin aloittaa haukotusrefleksin jokaisessa tervejärkisessä kuulijassa.
Ja sitten on toki henkilökohtainen elämä. Mutta mitä se teille kuuluu! Smalltalk-aiheista keveimmät, vanhempien aviokriisi, sukulaisten sekalaiset tragediat ja muut vastaavat klassikot eivät ihan poista sitä epämukavuutta, joka hiljaisuudesta jonkun mielestä seuraa.
Niin että onpas ilmoja pidellyt.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti