Olen jo pitkään ollut kirjoittamatta kaunokirjallisia tekstejä. Kaiken kuluneisuuden ongelma riivaa, jos yritän. Tämä juontuu käsityksestä, että kieli on väline, tärkeää on sisältö. Ehkä kysymys ei olekaan "mitä" vaan "miten". Lopultakaan kirjallisuudessa ei voi olla kyse muusta kuin tavasta sanoa. Tavallaan nonsenseä siis.
Minulle nonsense ei kuitenkaan ole järjetöntä. Absurdia runoutta ei tarvitse lukea arvostaakseen sitä. Se, että nonsense on olemassa, on jo sinällään statement, kuin punk. Sitäkään ei tarvitse kuunnella allekirjoittaakseen sen sanoman. Järjetön meteli, se on hätääntynyt kauhistunut huuto Munchin maalauksesta.
Koko maailma ja sen ikuinen käsittämättömyys – suhde tähän perusongelmaan määrittelee suhteen järjettömään. En rakasta järjetöntä sinänsä, vaan sen ulos manaavaa taidetta. Rakastan tunnetta, että meitä kauhistuneita on muitakin. Että en ole yksin. Järjetöntä vihaavat kieltävät järjettömän olemassaolon. He panevat pään pensaaseen. Mutta jos järjetön on aina olemassa, valittu selviytymistapa on yhdentekevä. Vain henkilökohtaisella selviytymisellä on merkitystä. Patologisen rehellisenä minun on turvauduttava absurdismiin, mutta ymmärrän niitä, jotka kammoavat sitä. Ordnung ist unmöglich – denn ordnung muss sein.
♠
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti