Karkeakulttuuria

Osa kaltaisistani elitisteistä nauttii räävittömästä (lähinnä britti-) komediasta, kuten Young Onesista tai Bottomista. Jenkkihölmöily ei käy, koska se ei loukkaa ketään.

Kuva

Rik Mayall ja Adrian Edmondson ovat mauttoman ylinäyttelemisen neroja, jotka vievät slapstickin niin pitkälle, että se muuttuu parhaimmillaan omaksi parodiakseen. Siinäkö piilee syy elitistin viehättymiseen? Haluaisin väittää, että kyse on tyhmyyden pilkkaamisesta, eräänlaisesta manaamisesta, helpotuksesta, että itse ei ole noin alhainen.

Osittain taustalla vaikuttanee kuitenkin ajatus, että maailmassa on rajattu määrä vastoinkäymisiä ja niiden osuminen toisen kohdalle turvaa omaa selustaa. Nauru on helpotusta täpärän pelastumisen jälkeen. Kenties siksi Touko-Pouko ja muut tragikoomiset hahmot ovat erityisen suosittuja – ne ottavat turpaan meidän puolestamme. Karkea komedia taas tekee naurusta eettistä: Richard Richardin ja Eddie Hitlerin kaltaiset paskiaiset ansaitsevat kohtalonsa. 

♠