Innostumisesta

Olen jo jonkin aikaa valitellut ystävilleni, etten enää innostu samalla tavoin musiikista kuin nuorena. Olin onneksi väärässä. Tänä syksynä olen hurahtanut peräti kahteen artistiin juuri sellaisella nololla teini-ikäisen innolla, jota olen nostalgisesti muistellut. Olen kuunnellut parhaita kappaleita kymmeniä kertoja peräkkäin niihin kyllästymättä.

Ensimmäisenä tuli Serge Gainsbourg, josta kirjoitin hieman elokuva-arvioni yhteydessä. Kameleonttimainen, vaikeasti määriteltävä, shokeeraava - nämä määritelmät sopivat sekä Gainsbourgiin että toiseen innostajaani, Oingo Boingoon. Elokuvasäveltäjänä paremmin tunnetun Danny Elfmanin vuosina 1976 - 1995 johtama yhtye sekoitti muun muassa uutta aaltoa, skata, syntikkapoppia ja progressiivista vaihtoehtorockia kieroutuneesti ja täysin jäljittelemättömästi. 

 Kuva

Kuten Puhuva irtopää -blogin pitäjä yhtyettä kuvailee: "Oingo Boingo on jollain kierolla tavalla kuin seurue huippuluokan musikantteja, jotka esittävät rock-yhtyettä. - -  Ja minkä klassisessa tyylittelyssä ehkä Queen-vokalistille häviääkin (korostan konditionaalia), Elfman voittaa kyvyssä pysytellä luomiensa orkesterivallien tasalla ja yllä. ”Insanityllä” hän sulkee yhtyeensä uran siistiksi ympyräksi kuulostaessaan kappaleen loppuhuipennuksessa juuri siltä pakkopaitaiselta psykopaatilta, jonka äänellä kiemurtelee läpi koko esikoisalbumin Only a lad." Minulla ei ole tähän mitään lisättävää.

♠