Horowitziä sunnuntai-iltaan

Pianomusiikki on ihanaa. Jäin siihen koukkuun viime viikolla kuullessani vahingossa Rikhardinkadun kirjastossa Lasse pöystin ja Laura Mikkolan tarinan Babarista.

Sunnuntai-illan live-pianon puutteeseen sopii mainiosti Horowitz. Juuri nyt on kuuntelussa jo kansiensa puolesta äärimmäisen inspiroiva "Horowitz at home", joka sisältää Mozartia, Schubertiä ja Lisztiä.

RSOlla on talvi-iltoihin huokuttelevaa musatarjontaa. Saariahon klarinettikonsertto D'om le vrai sens ehti jo mennä, mutta  Jouni Kaipiaisen Commedia 15.12. voisi olla ihan mielenkiintoinen...

♣

Innostumisesta

Olen jo jonkin aikaa valitellut ystävilleni, etten enää innostu samalla tavoin musiikista kuin nuorena. Olin onneksi väärässä. Tänä syksynä olen hurahtanut peräti kahteen artistiin juuri sellaisella nololla teini-ikäisen innolla, jota olen nostalgisesti muistellut. Olen kuunnellut parhaita kappaleita kymmeniä kertoja peräkkäin niihin kyllästymättä.

Ensimmäisenä tuli Serge Gainsbourg, josta kirjoitin hieman elokuva-arvioni yhteydessä. Kameleonttimainen, vaikeasti määriteltävä, shokeeraava - nämä määritelmät sopivat sekä Gainsbourgiin että toiseen innostajaani, Oingo Boingoon. Elokuvasäveltäjänä paremmin tunnetun Danny Elfmanin vuosina 1976 - 1995 johtama yhtye sekoitti muun muassa uutta aaltoa, skata, syntikkapoppia ja progressiivista vaihtoehtorockia kieroutuneesti ja täysin jäljittelemättömästi. 

 Kuva

Kuten Puhuva irtopää -blogin pitäjä yhtyettä kuvailee: "Oingo Boingo on jollain kierolla tavalla kuin seurue huippuluokan musikantteja, jotka esittävät rock-yhtyettä. - -  Ja minkä klassisessa tyylittelyssä ehkä Queen-vokalistille häviääkin (korostan konditionaalia), Elfman voittaa kyvyssä pysytellä luomiensa orkesterivallien tasalla ja yllä. ”Insanityllä” hän sulkee yhtyeensä uran siistiksi ympyräksi kuulostaessaan kappaleen loppuhuipennuksessa juuri siltä pakkopaitaiselta psykopaatilta, jonka äänellä kiemurtelee läpi koko esikoisalbumin Only a lad." Minulla ei ole tähän mitään lisättävää.

♠

Katkeruus

Törmäsin eilen jälleen idioottinäkemykseen, että tytöt ovat epäloogisia ja kykenemättömiä matemaattiseen ajatteluun. Jumalauta, että ärsytti. Ärsyttää.

Kuva

♠

Henkilökohtaisesta hajuvesihistoriasta

Olen kuullut, että hajuvettä valitessaan ihmiset valitsevat alitajuisesti tuoksuja jotka täydentävät heidän ominaistuoksuaan, päätyen usein samoihin tuoksuvivahteisiin. Minun kohdallani se pitää varsin hyvin paikkansa, olkoonkin että hajusteallergia rajoittaa valintojani ensisestään, muttei epätoivoista haavetta "signature scentistä".

Kaikki alkoi Nina Riccin Les Bellesistä, jonka käytin loppuun teininä.

kuva

Se tuoksuu tomaatilta. No, ehkä vähän myös vadelmalta, basilikalta, koristekrassilta, viikunalta ja mintulta. Vihreältä siis.


(Seuraavaksi hairahdin Hilfigerin Tommy Girliin, jonka mainitsen vain siksi, koska hajustemigreenini alkoivat juuri tästä litkusta)
Sitten haaveilin pitkään YSL:n In Love Againista. Tuoksu on vihreä ja kirpeä. Ja ehkä vähän raskas. En ostanut. Ihastuin Barcelonan lentokentällä Hermesin Un Jardin En Mediterranee'hen, jonka on luonut sama nenä, Jean-Claude Ellena, kuin In love Againin. Hermesin tuoksu todella tuo mieleen italialaiset puutarhat, siinä tuoksuvat sypressit, sitrukset, viikunat ja vihreät yrtit. Vihreää ja kirpeää siis edelleen. Valitettavasti Suomessa ehta välimerrellisyyspläjäys oli liikaa ja totesin pien olevani hajuvedelle niin allerginen, etten voinut käyttää sitä edes vaatekaapin raikastamiseen.

kuva

Pitkän allergisen epätoivon jälkeen löysin taas tuoksun joka ei aiheuttanut migreeniä.
 Comme des Garconsin Series 5 Sherbet: peppermint tuoksui mintulta, mojitoilta, heinältä, pippurilta ja vähän ruusuilta. Tass virhreää. Ostin saman sarjan Rhubarbin, joka tuoksuu nimensä mukaisesti raparperilta ja vähän joltain kirpeältä. Käytin Peppermintia arkisin ja seksikkäämpää Rhubarbia iltaisin, kunnes aloin saada molemmista taas päänsärkyjä.

Kuva

Nyt pari viikkoa sitten sain Chloen Eau du Fleursin Capucinen, joka tuoksuu kukkaiselta heinältä( sis. koristekrassi), ehkä vähän mausteiselta.  Hedareita en ole vielä saanut ja iholle tuntikausiksi jäävä sydäntuoksukin on minusta miellyttävä. Ehkä tässä on arkihajuvesi, jota olen kaivannut. I hopes! Ja katsokaa, nyt itse hajuvesikin on vihreä!

kuva
Illaksi minulla on vielä yksi tuoksuhaave: Frederic Mallen En Passant. Hajuvesi yrittää tavoittaa tuoksua, joka syntyy, kun kävelee kukkakaupan ja leipomon ohi. Se tuoksuu sireenilta, pullalta ja vähän kurkulta ja ruusultakin. Se on uskomaton. Ja kerrankin tuoksuu joltain muulta kuin mintulta ja tomaateilta

kuva

PS: Mietin myös, onko lempiruoalla vaikutusta siihen, millaisista tuoksuista pitää? Pidän raikkaasta, happamasta ja kirpeästä niin ruokana kuin hajuvetenä. Toisaalta, saisikohan jostain parfyymiä, joka tuoksuu pihviltä?

Bananas with Josephine Baker

 Josephine hyppii konseptista toiseen:



Prada Spring Summer 2011

Avainsanat: 20-luku, Josephine Baker, kirkkaat värit, apinat  ja banaanit



Byredo: Bal D'Afrique

Avainsanat: 20-luku, Pariisi, Josephine Baker, Afrikka, banaanit (joidenkin lähteiden mukaan)

Itse tuoksu:
Top: Bergamot, Lemon, Neroli, African marigold, Bucchu
Mid: Violet, Jasmin petals, Cyclamen
Base: Black Amber, Musk, Vetiver, Moroccan cedarwood

Kuva1 Kuva2 Kuva3

Nössöyden ylistys

Tunnustettakoon se tässä: minä olen nössö. Jos erehdyn tanssimaan, näytän David Byrneltä. En käy vapaaehtoisesti juhlimassa, koska en mielelläni valvo myöhään enkä siedä kovaäänistä musiikkia. Vieraat ihmiset pelottavat ja ärsyttävät minua.

Kuva

Toisinaan joudun selittelemään elämäntapaani. En ole absolutisti. En vain ole humalassa. En ole uskovainen. En vain ole railakas. En pidä yllätyksistä. Pidän siitä, että saan nyhjöttää kotona. Valitsen itse seurani, musiikkini, juomani ja vuorokausirytmini. Elän ja hengitän tylsyyttä, ja rakastan sitä.

Kuva: Tommi Liimatta (Ei vaikuta keikkaan, WSOY 2005)

Jostain syystä kaksikymppisen kuuluu ottaa kaikki irti nuoruudestaan. Elämällä itselleen epäluontevalla tavalla? Valehtelemalla nauttivansa yökerhoista ja tutustumisesta uusiin ihmisiin? Hylkään kaiken tuon. Seikkailut ovat niitä, mistä olen lukenut kirjoista, ja lähinnä juuri teoretisoinnin kohteiksi ne aisteiltaan  ja luonteeltaan yliherkälle sopivat.

♠

Vie héroïque

Joann Sfarin ohjaama elämäkertaelokuva Gainsbourg - vie héroïque (2010) on sarjakuvamainen episodielokuva ranskalaisen musiikkimaailman eräästä vaikutusvaltaisimmasta hahmosta, Serge Gainsbourgista (synt. Lucien Ginsburg). Gainsbourgin musiikki on syystäkin vahvasti läsnä läpi elokuvan. Je t'aime... moi non plus kuullaan, samoin monia muita tunnetuimpia kappaleita, esimerkiksi katkelmia Histoire de Melody Nelson -levyltä (1971).

Elokuva koostuu kronologisessa järjestyksessä esitettävistä erillisistä kohtauksista.  Katsojalle olisi helpointa, jos hän tuntisi Gainsbourgin elämänvaiheet entuudestaan pääpiirteittäin - muuten tapahtumat saattavat tuntua turhan irrallisilta. Juonen koheesiota on yritetty lisätä  paholaismaisen alter ego -hahmon kautta, mutta ratkaisu tuntuu hieman pakotetulta. Nuoren pojan mielikuvituksen metaforana animoitu hahmo vielä toimisi, mutta läpi elokuvan käytettynä se menettää tehoaan.

Kuva

 

Nimiroolin esittäjä Eric Elmosnino hallitsee loistavasti Gainsbourgin elekielen. Erityisesti vanhaa, jo sekavaa Gainsbourgia esittäessään hän on vaikuttava ja äärimmäisen uskottava. Elmosnino myös laulaa omat osuutensa itse, mistä chapeau! Myös muut näyttelijät tekevät vahvaa työtä, joskaan eivät aivan yhtä oivallista kuin karismaattinen Elmosnino.

Kuva

Elokuva on viihdyttävä tribuutti provosoivalle taiteilijalle, eikä se yritä kummoisemmin analysoida henkilöä myyttien takana. Gainsbourg esitetään aluksi pikkuvanhana lapsinerona, sittemmin epävarmana nuorena aikuisena, josta kasvaa häpeämätön skandaalinaiheuttaja ja naistenmies. Loppuvuosien kiusallisimmat hetket Vie héroïque sivuuttaa, ja hyvä niin. Rappeutuneen vanhuksen viimeisien vaiheiden kulkua ei ole vaikea kuvitella.

♠

CMX-pitoista syksyä

A.W. Yrjänä kuvaa uutta runokirjaansa Angelusta tyylilleen ominaisen mahtipontisesti: "Latinankielinen otsikko on minulle seremoniamestarin sauvan kolminkertainen jyske lattiaan: Nyt alkaa esitys. Kirja on temenos, rajattu, pyhä alue, jossa spektaakkeli tapahtuu: siellä rukoillaan, loitsutaan, taiotaan. Järjen tuolla puolen, unessa, painajaisessa." Angelus on suorapuheista satiiria, synkeää kuvausta hengettömästä maailmasta, jossa millään ei ole merkitystä. 

 Kuva: Mats Õun 2008

Siinä missä Yrjänän laulutekstit ovat alkaneet viime vuosina ärsyttää minua helppotajuisuudellaan, hänen proosarunonsa ovat entistä puhuttelevampia, täynnä haudanmustaa huumoria ja aikalaiskritiikkiä: "Kaikki tiet vie kuopan reunalle / lapio reippaasti käteen / ei näitä luoteja kaikille riitä". Lauluissa Yrjänän paatos korostuu ja eksyy ajoittain tahattoman komedian puolelle. Kuunnelkaa vaikka CMX:n uuden Iäti-levyn kappaleet Kappaleina ja Taistele.

Angelus on yhtenäinen ja synkänhauska teos, kiinnostava yhteiskuntakritiikki, vaikkei Yrjänän kaikkia näkemyksiä jakaisikaan. Iäti on  välillä teksteiltään turhankin tuttu. Se on vakavampi kuin samoja teemoja ironisesti käsittelevä runokokoelmakollegansa. Se on rehellinen ja siksi pilkalle altis. Pelkistetty pop-kuulokuva on tunteikkaampi kuin edeltäjälevy Talvikuninkaan metallinen kylmyys. Vielä muutamankin kuuntelukerran jälkeen vierastan helposti lähestyttäviä kappalerakenteita - CMX soi nykyään jo Radio Novassa! - toisaalta olen huomannut pitäväni levystä sitä enemmän, mitä enemmän sitä kuuntelen. Iäti on melankolinen ja rauhallinen ja muistuttaa sikäli esimerkiksi Vainajala-levyn lempeää surua. Parhaimmillaan levy tuntuu sylissä olemiselta. Iäti vaatii kuulijaltaan eläytymistä, mutta palkitsee tunnetason yhteydellä. Totenmann saa jopa kaltaiseni kyynikon nieleksimään kyyneliä.

♠