Anxiety Cat

 

 

Shamaanivaarit kiertueella

Sielun Veljien Ilosaarirockin-keikka ei jäänyt ainoaksi. Hyvä niin, sillä Herätysliike-kiertue esittelee seestyneen mutta silti hyvin intensiivisen, todella kovassa keikkakunnossa olevan rockyhtyeen. 1980-luvun sekoilu kaatuiluineen ja Punahilkka-näytelmineen on jäänyt taakse, mikä lienee ihan hyvä asia; dekadenssi on seksikästä vain nuorisossa.

Ennen. (En muista, mistä olen kuvan alunperin varastanut. Olen pahoillani.)

Etenkin Jukka Ormasta välittyy vilpitön esiintymisen ilo. Muuten ujona ja sisäänpäin kääntyneenä henkilönä hän tuntuu saavan rohkeutta nimenomaan Siekkarien kanssa soittamisesta - muilla hänen keikoillaan olen yleensä joutunut arvailemaan, mitä lierihatun ja aurinkolasien takana mahtaa tapahtua. Näillä keikoilla Orma säntäilee ympäri lavaa, flirttailee eturivin kanssa ja näyttävästä lavaolemisestaan huolimatta soittaa lakkaamatta täsmällisesti ja oivaltavasti.

Jälkeen.

Ismo Alanko tuntuu myös viihtyvän vanhan bändinsä parissa. Jalka nousee yhä pään korkeudelle vaivatta, kuten Alangon soolokeikoilla yleensäkin. Hulluutta viestivä keikkailme on usein vähällä vaihtua virneeksi, kun Alanko tarkkailee mukana elävää yleisöä.

Rumpali Alf Forsman ja basisti Jouko Hohko ovat esiintymisessään selvästi hillitympiä kuin kitarakaksikko Orma & Alanko. He soittavat jämptisti ja keskittyneesti ilman kummempia show-elementtejä. Hohko vaikuttaa takavuosiin verrattuna suorastaan ujolta ja hieman nolostuneelta. Siihen ei ole syytä. Bändi on upeassa kunnossa, musiikki on edelleen relevanttia ja yleisö rakastaa heitä varauksetta. Mikäli vielä saatte lipun jollekin keikalle, suosittelen katsastamaan Sielun Veljet livenä. Se ei ole sama asia kuin 1980-luvun Siekkarit, mutta se on yhä erinomainen livebändi, jolla on lukemattomia loistavia kappaleita.

♠

Smalltalkista

Toisinaan sitä tuntee itsensä väsyneeksi. Ei jaksa puhua kenenkään kanssa, vaan pujahtaa äkkiä piiloon bussipysäkin taakse, kun näkee tutun ihmisen. Kaikillehan sellaista sattuu. Eikö?

Kuva

Olen surkea puhumaan mukavia. En ole ihan varma, onko kyse enemmän lapsellisesta ajatuksesta, että olen arkisen jutustelun yläpuolella, että triviaalia ei tarvitse ilmipanna, vai siitä, että pelkään toisen ihmisen reaktiota sanomisiini. Latteuksien sanominenhan saa puhujan kuulostamaan tyhmältä, ja mikä olisi kauheampaa! Kunnon ihminen puhuu vain kvanttimekaniikasta.

Kuva

Fysiikastakin on itse asiassa helpompi puhua kuin siitä, oliko viikonloppuna kivaa. Ahdistun, kun joku kysyy, mitä kuuluu. En tiedä. Varmaan Facebookissa roikkumista ja nukkumista noin enimmäkseen. Töistä voi tietysti aina puhua. Paha vain, että tutkimusongelman esittelykin aloittaa haukotusrefleksin jokaisessa tervejärkisessä kuulijassa.

Ja sitten on toki henkilökohtainen elämä. Mutta mitä se teille kuuluu! Smalltalk-aiheista keveimmät, vanhempien aviokriisi, sukulaisten sekalaiset tragediat ja muut vastaavat klassikot eivät ihan poista sitä epämukavuutta, joka hiljaisuudesta jonkun mielestä seuraa.

Niin että onpas ilmoja pidellyt.

Sex & Drugs & Rock & Roll

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla voi vielä keskiviikkona 21.9. nähdä Ian Duryn (1942 - 2000) elämästä kertovan kaoottisen tragikomedian. Duryn suurin suosio osui punkin ja uuden aallon aikakauteen, vaikka hän oli  varsinaisia punkkareita vanhempi. Hänen musiikkinsa röyhkeys sopi kiistatta aikaansa, mutta ei kuitenkaan ollut punkia, vaan omalaatuinen yhdistelmä funkia, jazzia, skata ja rytmistä puhelaulua.

Sex & Drugs & Rock & Roll (2010) on värikäs ja hieman häiriintynyt, usein epälineaarisesti etenevä elokuva, jossa eri ajat ja paikat lomittuvat, ilmeisesti taustoittaakseen päähenkilön toimintaa. Lapsena sairastetun polion aiheuttaman vammautumisen ja sitä seuranneen ankean, kovaksi opettaneen kouluajan vihjataan olevan taustalla, kun Dury käyttäytyy provosoivasti.

Kuva

Pääosan esittäjä Andy Serkins tekee hienoa työtä, hieman samoin kuin Gainsbourg-elokuvan Eric Elmosnino. Hänkin laulaa - tai puhuu - esikuvalleen uskollisesti, ja musiikkiesitykset ovatkin elokuvan parasta antia. Duryn ihmissuhteita voitaisiin kuvata syvällisemminkin. Kuten Gainsbourg-elokuvassa, artistin vaikea luonne myönnetään, mutta fokuksessa ovat tämän karisma ja visio, jotka viime kädessä oikeuttavat itsekeskeisen käytöksen. Molemmat elokuvat myös jättävät näyttämättä artistin kuoleman, kuin jättäen tämän elämään ikuisesti työnsä myötä. Realistista moinen ei ole, mutta voiko todentuntua edellyttääkään pohjasävyltään ihailevalta rock-elokuvalta?

♠

Paska falafel!

Paremman valituksenaiheen puutteessa voi onneksi marmattaa siitä, että kympillä ei yllättäen saakaan gourmet-aterioita.

Olen hiljattain alkanut karpata. Kyllä, olen niitä friikkejä, jotka eivät syö leipää. Yön pimeinä tunteina baarista palatessa ei juuri huku vaihtoehtoihin: falafel on ainoa kasvissyöjälle mahdollinen vaihtoehto, joka ei koostu ihan 100-prosenttisesti nopeasta hiilihydraatista.

Tätä et löydä Helsingistä.

Ja kuitenkin yön (no päivänkin - en syö yhtään laadukkaammin silloinkaan) nälkäistä saalistajaa on kohdannut jo neljä pettymystä: jopa 8 € luonteettomasta mikronlämpimästä mössöstä, jäävuorisalaatista, parista tomaatinpalasta ja ilmeisesti jostakin majoneesintapaisesta. Älkää, hyvät ihmiset, hankkiko falafelejanne ainakaan Tapiola Pizzasta (vetistä, mautonta, omituinen koostumus), Iso-Roban Vegemestasta (pieni annos, liikaa ja vääränlaisia mausteita), Kampin Pippurista (korkeintaan keskinkertainen kokemus) tai Forumin Habibista (mautonta mössöä, ainakin osana meze-annosta, joka kustantaa n. 5 €). 

Falafelin ihanaksi tekevästä rapeudesta oli annoksissa vain viitteitä, mausteet olivat mitäänsanomattomia, lisukkeissa kitsasteltiin ja hinta oli  aivan liian korkea annoskokoon ja laatuun nähden. Kertokaa, jos olette kohdanneet jossakin laadukkaita falafeleja. Minä en.

Ilosaarirock 16. - 17.7.

En ole ollut mikään festari-ihminen enää sen jälkeen, kun lakkasin olemasta teini-ikäinen. Viihdyn kotona enkä häpeä myöntää sitä. Nyt oli kuitenkin pakko lähteä maakuntaan, kun kaikkien aikojen paras livebändi Sielun veljet palasi lavalle 20 vuoden tauon jälkeen. Ja olihan siellä se Madnesskin.

Kuva

Sielun veljien näkeminen jännitti. Olin odottanut keikkaa niin paljon, että pelkäsin pettyväni pahasti, kun lavalle marssisi lauma kesyyntyneitä viisikymppisiä perheenisiä (ja nyttemmin isoisiä, herranen aika!). Pelko oli turha. Soitto kulki takuuvarmasti, ja biisivalinnoissa oli riittävästi yllätyksiä. Peltirummun ja Huda hudan, mielestäni ehkä bändin heikoimpien esitysten, ohella kuultiin useita suosikkikappaleitani, esimerkiksi Satama, Laatikoita, On mulla unelma ja Kansallispäivä. Etenkin solisti Ismo Alanko ja kitaristi Jukka Orma esiintyivät energisesti ja täyttivät lavan karismallaan. Rytmiryhmä Jouko Hohko ja Alf Forsman esiintyi hillitymmin. Sekoilu oli seestynyt sitten '80-luvun, eikä lavalla juuri kaatuiltu, mutta esitys oli viihdyttävää seurattavaa, mistä on kiittäminen erityisesti Orman ja Alangon humoristisia kaksintaisteluja.

Ainoa huono puoli keikassa oli se, että (onneksi pieni) osa yleisöstä käyttäytyi sikamaisesti ja oli vähällä aiheuttaa hengenlähdön nöyrälle toimittajallenne. Jos luette tätä, te keski-ikäiset sekakäyttäjät ja uusnatsit, hävetkää niin hemmetisti. Sama koskee vieressä seissyttä perheenisää, joka uhkasi pistää viereisiä teinejä turpaan ihan vain siksi, että joku muu töni nuoria häntä kohti. Pientä suhteellisuudentajua, kiitos.

Kuva

Madness oli sunnuntain kohokohta ainakin minulle. Bändi kuulosti yhtä hyvältä kuin levyllä ja esiintyi niin ikään energisesti ja hauskasti. Kappalevalinnat painottuivat yhtyeen suurimpiin hitteihin. Erityisesti Our House, Baggy Trousers, House of Fun ja Night Boat to Cairo villitsivät yleisön, joka tanssi kiitettävän innokkaasti mukana alusta loppuun asti yltyen välillä alla olevan kuvan tapaiseen letkajenkkaan. Keikasta jäi tavattoman hyvä mieli, eikä minua enää varsinaisesti harmittanut, että täytyi lähteä Joensuuhun asti.

Kuva

Edit: innokkaimmat ovat jo lisänneet Youtubeen näytteitä.

Buy the ticket, take the ride

Suunnilleen maailman viimeisenä minäkin näin elokuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998). Gonzo-journalismin hengessä avasin oluen ja sukelsin Hunter S. Thompsonin (vai ohjaaja Terry Gilliamsin?) outoon maailmaan. Paahteisella aavikolla huumepäissään kaahaavien Raoul Duken (Johnny Depp) ja Dr. Gonzon (Benicio del Toro) seikkailun seuraamiseen ei liene soveliaampaa ajankohtaa kuin sietämätön hellepäivä; lievä nestehukka vain tehostaa elokuvan tunnelmaa.

Kuva

Avauskohtaus, jossa Vietnamin sodan näkymien taustalla soi Julie Andrewsin tulkitsema My Favorite Things, on silkkaa neroutta. Myös muu elokuva on täynnä vastaavia kauhean ja koomisen kontrasteja. Otaksuttavasti (en ole tietenkään lukenut alkuperäisteosta) Thompsonia on kiittäminen kertoja Duken kadehdittavasta verbaliikasta ja tarinan absurdista komiikasta. "I'm a relatively respectable citizen. Multiple felon perhaps, but certainly not dangerous", Duke linjaa saapuessaan hotellille, jossa huumepoliisit pitävät konferenssia. Mukanaan Dukella on laukku, jonka sisällössä olisi ammattilaisnistillekin tekemistä useaksi viikoksi.

Katsojalle ei aina ole selvää, mikä tarinassa on todellista ja mikä hallusinaatiota, mutta mitäpä siitä. Hapokas sekoilu on häiritsevyydessään erittäin hauskaa katsottavaa. "We can't stop here, this is bat country!"

♠