Identtiset kaksoset

En osaa pitää Alexander Skarsgårdia seksikkäänä, koska:

Kaiken se kestää

HBO:n Big Love (2006 - 2011) on ajatuksia herättävä ja älykäs tv-sarja. Varmaankin siksi sen näyttäminen lopetettiin Suomessa 1. kauden jälkeen. 

Sarjan keskiössä on perheelleen omistautunut, syvästi uskonnollinen liikemies Bill Henrickson (Bill Paxton). Elämä on tavallista pienine ja suurine ongelmineen - paitsi siinä mielessä, että Billillä on kolme vaimoa. Barbara (Jeanne Tripplehorn), ensimmäinen ja laillinen vaimo, suostuu ryhtymään polygamistiksi saatuaan tietää sairastavansa syöpää, koska ei halua Billin jäävän yksin. Odottamattomasti syöpä kuitenkin paranee, ja Barb joutuu elämään sekä päätöksensä että toisen vaimon, Nicoletten (Chloë Sevigny), kanssa. Myöhemmin perheeseen liittyy vielä nuori lastenhoitaja Margene (Ginnifer Goodwin).

Kuva

Draama syntyy vaimojen välisistä jännitteistä sekä Billin vaikeuksista vastata vaimojen ja työelämän vaatimuksiin. Sanotussa ja sanomattomassa on paljon merkitystä, eikä hyvällä tahdollakaan ole helppoa ymmärtää läheistensä tekemisiä. Toisaalta väkivaltaisiakin yhteenottoja syntyy Nickin isän, profeetaksi julistautuneen Roman Grantin, kanssa, jonka valtaa Bill perheineen vastustaa.

Viidettä kautta lukuun ottamatta Big Love on erinomaisesti käsikirjoitettua ihmistenvälisen kommunikaation ongelmien, naisen alisteisen aseman ja valtataistelujen kuvaamista. Suosittelen varsinkin ihmisille, joilla on kontakteja uskonnollisiin yhteisöihin. 

Nip/Tuck

Katsoin teini-ikäisenä ehkä pimeintä draamakomediaa. Nip/Tuck (suom. Muodon vuoksi) kertoo kahdesta plastiikkakirurgista, jotka ovat olleet parhaita ystäviä kaksikymmentä vuotta ja jotka jakavat praktiikan lisäksi paljon muutakin. Sean (Dylan Walsh) on vastuullinen perheenisä, joka pohtii alati ammattietiikkaa ja tahtoisi tehdä hyväntekeväisyystyötä, Christian (Julian McMahon) motivoituu rahasta ja seksistä eikä kaihda kyseenalaisiakaan keinoja saada haluamansa. Seanin vaimo Julia (Joely Richardson) on jättänyt lääketieteen opinnot voidakseen hoitaa lapsiaan kotona ja kamppailee arvottomuudentunteen ja katkeruuden kanssa. Sivuhenkilöistä kiinnostavimpia ovat anestesialääkäri Liz (Roma Maffia) sekä Christianin kanssa - tavallaan - lapsen saava Gina (Jessalyn Gilsig).

Kuva

Nip/Tuck on rujonkaunista viihdettä. Se yrittää toisinaan olla ajatuksia herättävä älykkösarja, mutta enimmäkseen ei. Se provosoi ja koukuttaa mielikuvituksellisilla juonikuvioilla. Pelkästään kolmannen kauden alkuun mennessä sarjassa on nähty huumeita, seksiaddikteja, transseksuaaleja, insestiä, pedofiliaa ja nekrofiliaa - näin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Juonenkäänteet ovat niin ylilyötyjä, että jossain kohtaa äärimmäisyys muuttuu komiikaksi. En osaa kuvitella, mitä shokeeraavaa viimeiselle 6. kaudelle on voinut enää jäädä.

I have low esteem for everyone else

Olen varhaisteini-iästä asti ollut mitä suurin Daria-fani. Herkälle yläastenörtille MTV:n animaatio (1997 - 2002) oli elintärkeä henkireikä, lähes ainoa järjissä pitävä asia. Älykäs ja sarkastinen Daria Morgendorffer ei tinkinyt rehellisyydestään, vaan kieltäytyi mukautumasta ympäröivän todellisuuden typeryyteen. Hänen paras ystävänsä Jane Lane oli parhaan ystäväni alter ego, tarkkanäköinen taiteilija, joka jakoi hänen kanssaan roskaruoan ja halveksunnan koulutovereita kohtaan. Toisin kuin muut tv-sarjat, Daria teki kaltaisistamme hylkiöistä esikuvia.

Nyt, jo valmistuttuani yliopistosta, katsoin sarjan kokonaan alusta loppuun ensimmäistä kertaa. Huomioni kiinnittyi siihen, että tilannekomedialuonteestaan huolimatta Daria on jatkuvajuoninen sarja, joka alati viittaa omaan historiaansa. Paria ääninäyttelijävaihdosta lukuun ottamatta se on hämmästyttävän johdonmukainen ja uskollinen itselleen; esimerkiksi ensimmäisessä jaksossa ohimennen mainittava lapsuuden musteläikkätesti tuodaan uudelleen esiin 5. kauden päätösjakson takautumassa. Hahmot ikääntyvät ja osa heistä jopa kehittyy sarjan edetessä. Näin on erityisesti Darian pikkusiskon Quinnin kohdalla: hänen pinnallisuutensa alla on sittenkin hyväntahtoisuutta ja näkemystä.

Daria oli nokkela ja hauska sarja, joka käsitteli vakaviakin aiheita järkevästi ja terävästi. Opettavainen sävy häiritsi vain harvoin - useimmiten katsojan älyä kunnioitettiin. Tämän parempaa vertaistukea ei älykkönuorisolle voi antaa.

Kuvat: MTV

Anna lapsuus takaisin mulle

Mieleeni muistui hiljan eräs myöhäislapsuuteni suosikkianimaatio: Spider-Man-piirretty (vuoden 1994 versio). Muistan seuranneeni sitä kuin intensiivistä draamasarjaa ja halusin nähdä, onko sarja kestänyt aikuistumiseni, joten päätin katsoa pari jaksoa. Tämä on johtanut siihen, että olen nyt katsonut noin 4/5 sarjasta.

Spider-Man on yllättävän rankka lastensarjaksi. Fox on sensuroinut muun muassa kuolemaan viittavaa sanastoa ja aseiden käyttöä, mutta psykologinen tuska ja elämän epävarmuus ovat sarjan läpi kantavia teemoja, mikä on erittäin harvinaista lapsille suunnatussa toimintaviihteessä(!). Harvinaista on sekin, että suurelle osalle vihollisista annetaan nimi ja taustatarina, jolla heidän toimintansa syitä avataan. Hahmot ovat moniulotteisia, eivät vain hyviä tai pahoja. Jälleen harvinainen opetus lapsille.

 Kuva

En ole koskaan lukenut alkuperäisiä sarjakuvia - tämän perusteella ehkä pitäisi - mutta ainakin 90-luvun versiossa alkaa jo näkyä orastavaa naisnäkökulmaakin: mukana on ainakin kaksi lahjakasta tiedenaista (Debra Whitman ja Mariah Crawford) ja kumpikin päähenkilö Peter Parkerin ihastuksista (Mary Jane Watson ja Felicia Hardy) osoittaa kykyä pärjätä itse vaativissa tilanteissa. (Mainitkaapa muuten jokin muu lastensarja, jossa päähenkilöllä on ongelmallinen tunne-elämä ja vaikeuksia valita kahden naisen välillä!)

Kuva

Odotan malttamattomana 5. tuotantokauden loppua, vaikka muistelenkin sen päättyvän ikävään cliffhangeriin. Paikoin hyvin ahdistava Spider-Man on eräs kiinnostavimmista lastenpiirretyistä ja ehdottomasti uuden katselun arvoinen. Se ei häviä viihdyttävyydessä Turtlesille (joka sekin on loistava sarja), mutta  Spider-Man kuvaa paljon vakavammin ja kypsemmin ihmisluontoa. Sarjan pääopetus - suuri valta tuo suuren vastuun - ei jää naiiviksi sanahelinäksi, vaan näkyy Peter Parkerin toistuvana ahdinkona siitäkin huolimatta, että hän yrittää toimia oikein. Tältä sarjalta on turha odottaa onnellista loppua.

Karkeakulttuuria

Osa kaltaisistani elitisteistä nauttii räävittömästä (lähinnä britti-) komediasta, kuten Young Onesista tai Bottomista. Jenkkihölmöily ei käy, koska se ei loukkaa ketään.

Kuva

Rik Mayall ja Adrian Edmondson ovat mauttoman ylinäyttelemisen neroja, jotka vievät slapstickin niin pitkälle, että se muuttuu parhaimmillaan omaksi parodiakseen. Siinäkö piilee syy elitistin viehättymiseen? Haluaisin väittää, että kyse on tyhmyyden pilkkaamisesta, eräänlaisesta manaamisesta, helpotuksesta, että itse ei ole noin alhainen.

Osittain taustalla vaikuttanee kuitenkin ajatus, että maailmassa on rajattu määrä vastoinkäymisiä ja niiden osuminen toisen kohdalle turvaa omaa selustaa. Nauru on helpotusta täpärän pelastumisen jälkeen. Kenties siksi Touko-Pouko ja muut tragikoomiset hahmot ovat erityisen suosittuja – ne ottavat turpaan meidän puolestamme. Karkea komedia taas tekee naurusta eettistä: Richard Richardin ja Eddie Hitlerin kaltaiset paskiaiset ansaitsevat kohtalonsa. 

♠

True Blood

Maanantaina TV2:lla alkoi uusi HBO-sarja True Blood. Kun aluksi kuulin, että kyseessä on sarja, jossa vampyyrit pyrkivät elämään normaalia elämää ihmisten parissa, haukottelin. Kun nimi Alan Ball tuli esiin, minun oli pakko katsoa, mistä on kyse - onhan American Beauty lempielokuvani ja Six Feet Under lempisarjani.

Kuva

Ensimmäisen jakson perusteella en ihastunut, vaikka eräs keskeisistä hahmoista, Bill (yllä), onkin hurmaava. Avausjakso vihjaa, että sarjassa nähdään paljon seksiä, mutta luulenpa, että tämä on vain yritys koukuttaa kyttääjäpervoja sarjan pariin.

Keskiössä on kuitenkin tavallinen draama, joka voi olla erinomaistakin, kunhan hahmoja päästään syventämään. Ongelmana on, että toistaiseksi hahmot eivät vaikuta läheskään yhtä samastuttavilta kuin vaikkapa Fisherin perhe. True Bloodin tapahtumat sijoittuvat takapajulaan, jossa useimmat ihmiset ovat vastenmielisiä pikkurikollisia. Päähenkilöt poikkeavat toki tästä muotista - olematta kuitenkaan kovin paljon sympaattisempia. Billiin ihastuva Sookie (alla) on raivostuttavan hyveellinen ajatuksia lukeva tarjoilija, jonka paras ystävä on vihainen ongelmanuori Tara. Isovelimäinen baarinpitäjä Sam jää niin ikään etäiseksi. Ja eteläinen jenkkiaksentti ärsyttää aina!

Kuva

Koska Alan Ball on jumala, katson sarjaa vielä muutaman jakson verran. Saatan palata pyörtämään puheitani, jos kunnolla addiktoidun.

♠

Alien Life Form

ALF, yksi 90-luvun after school -tv:n kiistattomista kingeistä on ehtinyt vuosien saatossa vaipua täysin ansaitsemattomasti unholaan.

ALF on NBC:n 1986-90 tuottama sitcom, joka kertoo oluesta ja kissoista (ruokamielessä) pitävästä isonenäisestä karvapallosta. ALF joutuu jättämään kotinsa ja tyttöystävänsä Rhondan Melmac-planeetalla sen tuhoutuessa ydinpommi-iskussa. Planeetan tuhoutumissyystä liikkuu kuitenkin ristiriitaista tietoa. Alkuperäisen selityksen mukaan räjähdys johtui ylijänniteiskusta, joka syntyi kun kaikki melmacilaiset käynnistivät hiustenkuivaajansa samanaikaisesti (...).

ALF (oikealta Melmac-nimeltään Gordon Shumway, ei tiettävästi sukua Solomoneille:

tai E.T.:lle) ei kuollut iskussa sillä hän kuului Melmacin kiertoradan valvontajoukkoihin ja oli räjähdyksen aikaan töissä. ALFIE, tai Gordon, joutui lähtemään yksin avaruuteen seikkailemaan, mutta kaikeksi onnettomuudeksi menetti aluksensa hallinnan ja haaksirikkoutui Maahan. Maahan syöksyessään ALF törmäsi Tannerien autotalliin ja jäi asumaan heidän luokseen.

Tannerit päättivät uhmata Yhdysvaltain armeijan Ufojentorjuntajoukko ja (!) ja piilottivat ALFin keittiöönsä kunnes tämä saisi avaruusaluksensa korjattua. ALF on kuitenkin kova jätkä ja astuu itse esiin pyytäessään Yhdysvaltain presidenttiä lopettamaan ydinaseohjelmat, jotta Melmacin kohtalon ei toistuisi Maassa.(Season 1, Episode 4)

Blossomin, Golden Girlsien ja My So Called Lifen rinnalle sijoitettu ALF ei erityisemmin erottunut amerikkalaisesta viihdepuurosta yläastelaisten iltapäivissä (joskaan ei kuulunut kaikkien ykkössuosikkeihin, toim. huom.), mutta hienovaraiset kehoitukset auktoriteettien kyseenalaistemiseen loivat pohjaa terveen kriittiselle yhteiskunnalliselle asennoitumiselle ja kannustivat osallistumaan. Jos ALF pystyi siihen, miksen minäkin?

ALF tiistaisin MTV3:lla klo 14.15 - 14.45

Kuvat: Stefans ALF-page & IMBD

♣