Shamaanivaarit kiertueella

Sielun Veljien Ilosaarirockin-keikka ei jäänyt ainoaksi. Hyvä niin, sillä Herätysliike-kiertue esittelee seestyneen mutta silti hyvin intensiivisen, todella kovassa keikkakunnossa olevan rockyhtyeen. 1980-luvun sekoilu kaatuiluineen ja Punahilkka-näytelmineen on jäänyt taakse, mikä lienee ihan hyvä asia; dekadenssi on seksikästä vain nuorisossa.

Ennen. (En muista, mistä olen kuvan alunperin varastanut. Olen pahoillani.)

Etenkin Jukka Ormasta välittyy vilpitön esiintymisen ilo. Muuten ujona ja sisäänpäin kääntyneenä henkilönä hän tuntuu saavan rohkeutta nimenomaan Siekkarien kanssa soittamisesta - muilla hänen keikoillaan olen yleensä joutunut arvailemaan, mitä lierihatun ja aurinkolasien takana mahtaa tapahtua. Näillä keikoilla Orma säntäilee ympäri lavaa, flirttailee eturivin kanssa ja näyttävästä lavaolemisestaan huolimatta soittaa lakkaamatta täsmällisesti ja oivaltavasti.

Jälkeen.

Ismo Alanko tuntuu myös viihtyvän vanhan bändinsä parissa. Jalka nousee yhä pään korkeudelle vaivatta, kuten Alangon soolokeikoilla yleensäkin. Hulluutta viestivä keikkailme on usein vähällä vaihtua virneeksi, kun Alanko tarkkailee mukana elävää yleisöä.

Rumpali Alf Forsman ja basisti Jouko Hohko ovat esiintymisessään selvästi hillitympiä kuin kitarakaksikko Orma & Alanko. He soittavat jämptisti ja keskittyneesti ilman kummempia show-elementtejä. Hohko vaikuttaa takavuosiin verrattuna suorastaan ujolta ja hieman nolostuneelta. Siihen ei ole syytä. Bändi on upeassa kunnossa, musiikki on edelleen relevanttia ja yleisö rakastaa heitä varauksetta. Mikäli vielä saatte lipun jollekin keikalle, suosittelen katsastamaan Sielun Veljet livenä. Se ei ole sama asia kuin 1980-luvun Siekkarit, mutta se on yhä erinomainen livebändi, jolla on lukemattomia loistavia kappaleita.

♠

Smalltalkista

Toisinaan sitä tuntee itsensä väsyneeksi. Ei jaksa puhua kenenkään kanssa, vaan pujahtaa äkkiä piiloon bussipysäkin taakse, kun näkee tutun ihmisen. Kaikillehan sellaista sattuu. Eikö?

Kuva

Olen surkea puhumaan mukavia. En ole ihan varma, onko kyse enemmän lapsellisesta ajatuksesta, että olen arkisen jutustelun yläpuolella, että triviaalia ei tarvitse ilmipanna, vai siitä, että pelkään toisen ihmisen reaktiota sanomisiini. Latteuksien sanominenhan saa puhujan kuulostamaan tyhmältä, ja mikä olisi kauheampaa! Kunnon ihminen puhuu vain kvanttimekaniikasta.

Kuva

Fysiikastakin on itse asiassa helpompi puhua kuin siitä, oliko viikonloppuna kivaa. Ahdistun, kun joku kysyy, mitä kuuluu. En tiedä. Varmaan Facebookissa roikkumista ja nukkumista noin enimmäkseen. Töistä voi tietysti aina puhua. Paha vain, että tutkimusongelman esittelykin aloittaa haukotusrefleksin jokaisessa tervejärkisessä kuulijassa.

Ja sitten on toki henkilökohtainen elämä. Mutta mitä se teille kuuluu! Smalltalk-aiheista keveimmät, vanhempien aviokriisi, sukulaisten sekalaiset tragediat ja muut vastaavat klassikot eivät ihan poista sitä epämukavuutta, joka hiljaisuudesta jonkun mielestä seuraa.

Niin että onpas ilmoja pidellyt.

Sex & Drugs & Rock & Roll

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla voi vielä keskiviikkona 21.9. nähdä Ian Duryn (1942 - 2000) elämästä kertovan kaoottisen tragikomedian. Duryn suurin suosio osui punkin ja uuden aallon aikakauteen, vaikka hän oli  varsinaisia punkkareita vanhempi. Hänen musiikkinsa röyhkeys sopi kiistatta aikaansa, mutta ei kuitenkaan ollut punkia, vaan omalaatuinen yhdistelmä funkia, jazzia, skata ja rytmistä puhelaulua.

Sex & Drugs & Rock & Roll (2010) on värikäs ja hieman häiriintynyt, usein epälineaarisesti etenevä elokuva, jossa eri ajat ja paikat lomittuvat, ilmeisesti taustoittaakseen päähenkilön toimintaa. Lapsena sairastetun polion aiheuttaman vammautumisen ja sitä seuranneen ankean, kovaksi opettaneen kouluajan vihjataan olevan taustalla, kun Dury käyttäytyy provosoivasti.

Kuva

Pääosan esittäjä Andy Serkins tekee hienoa työtä, hieman samoin kuin Gainsbourg-elokuvan Eric Elmosnino. Hänkin laulaa - tai puhuu - esikuvalleen uskollisesti, ja musiikkiesitykset ovatkin elokuvan parasta antia. Duryn ihmissuhteita voitaisiin kuvata syvällisemminkin. Kuten Gainsbourg-elokuvassa, artistin vaikea luonne myönnetään, mutta fokuksessa ovat tämän karisma ja visio, jotka viime kädessä oikeuttavat itsekeskeisen käytöksen. Molemmat elokuvat myös jättävät näyttämättä artistin kuoleman, kuin jättäen tämän elämään ikuisesti työnsä myötä. Realistista moinen ei ole, mutta voiko todentuntua edellyttääkään pohjasävyltään ihailevalta rock-elokuvalta?

♠

Paska falafel!

Paremman valituksenaiheen puutteessa voi onneksi marmattaa siitä, että kympillä ei yllättäen saakaan gourmet-aterioita.

Olen hiljattain alkanut karpata. Kyllä, olen niitä friikkejä, jotka eivät syö leipää. Yön pimeinä tunteina baarista palatessa ei juuri huku vaihtoehtoihin: falafel on ainoa kasvissyöjälle mahdollinen vaihtoehto, joka ei koostu ihan 100-prosenttisesti nopeasta hiilihydraatista.

Tätä et löydä Helsingistä.

Ja kuitenkin yön (no päivänkin - en syö yhtään laadukkaammin silloinkaan) nälkäistä saalistajaa on kohdannut jo neljä pettymystä: jopa 8 € luonteettomasta mikronlämpimästä mössöstä, jäävuorisalaatista, parista tomaatinpalasta ja ilmeisesti jostakin majoneesintapaisesta. Älkää, hyvät ihmiset, hankkiko falafelejanne ainakaan Tapiola Pizzasta (vetistä, mautonta, omituinen koostumus), Iso-Roban Vegemestasta (pieni annos, liikaa ja vääränlaisia mausteita), Kampin Pippurista (korkeintaan keskinkertainen kokemus) tai Forumin Habibista (mautonta mössöä, ainakin osana meze-annosta, joka kustantaa n. 5 €). 

Falafelin ihanaksi tekevästä rapeudesta oli annoksissa vain viitteitä, mausteet olivat mitäänsanomattomia, lisukkeissa kitsasteltiin ja hinta oli  aivan liian korkea annoskokoon ja laatuun nähden. Kertokaa, jos olette kohdanneet jossakin laadukkaita falafeleja. Minä en.

Ilosaarirock 16. - 17.7.

En ole ollut mikään festari-ihminen enää sen jälkeen, kun lakkasin olemasta teini-ikäinen. Viihdyn kotona enkä häpeä myöntää sitä. Nyt oli kuitenkin pakko lähteä maakuntaan, kun kaikkien aikojen paras livebändi Sielun veljet palasi lavalle 20 vuoden tauon jälkeen. Ja olihan siellä se Madnesskin.

Kuva

Sielun veljien näkeminen jännitti. Olin odottanut keikkaa niin paljon, että pelkäsin pettyväni pahasti, kun lavalle marssisi lauma kesyyntyneitä viisikymppisiä perheenisiä (ja nyttemmin isoisiä, herranen aika!). Pelko oli turha. Soitto kulki takuuvarmasti, ja biisivalinnoissa oli riittävästi yllätyksiä. Peltirummun ja Huda hudan, mielestäni ehkä bändin heikoimpien esitysten, ohella kuultiin useita suosikkikappaleitani, esimerkiksi Satama, Laatikoita, On mulla unelma ja Kansallispäivä. Etenkin solisti Ismo Alanko ja kitaristi Jukka Orma esiintyivät energisesti ja täyttivät lavan karismallaan. Rytmiryhmä Jouko Hohko ja Alf Forsman esiintyi hillitymmin. Sekoilu oli seestynyt sitten '80-luvun, eikä lavalla juuri kaatuiltu, mutta esitys oli viihdyttävää seurattavaa, mistä on kiittäminen erityisesti Orman ja Alangon humoristisia kaksintaisteluja.

Ainoa huono puoli keikassa oli se, että (onneksi pieni) osa yleisöstä käyttäytyi sikamaisesti ja oli vähällä aiheuttaa hengenlähdön nöyrälle toimittajallenne. Jos luette tätä, te keski-ikäiset sekakäyttäjät ja uusnatsit, hävetkää niin hemmetisti. Sama koskee vieressä seissyttä perheenisää, joka uhkasi pistää viereisiä teinejä turpaan ihan vain siksi, että joku muu töni nuoria häntä kohti. Pientä suhteellisuudentajua, kiitos.

Kuva

Madness oli sunnuntain kohokohta ainakin minulle. Bändi kuulosti yhtä hyvältä kuin levyllä ja esiintyi niin ikään energisesti ja hauskasti. Kappalevalinnat painottuivat yhtyeen suurimpiin hitteihin. Erityisesti Our House, Baggy Trousers, House of Fun ja Night Boat to Cairo villitsivät yleisön, joka tanssi kiitettävän innokkaasti mukana alusta loppuun asti yltyen välillä alla olevan kuvan tapaiseen letkajenkkaan. Keikasta jäi tavattoman hyvä mieli, eikä minua enää varsinaisesti harmittanut, että täytyi lähteä Joensuuhun asti.

Kuva

Edit: innokkaimmat ovat jo lisänneet Youtubeen näytteitä.

Buy the ticket, take the ride

Suunnilleen maailman viimeisenä minäkin näin elokuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998). Gonzo-journalismin hengessä avasin oluen ja sukelsin Hunter S. Thompsonin (vai ohjaaja Terry Gilliamsin?) outoon maailmaan. Paahteisella aavikolla huumepäissään kaahaavien Raoul Duken (Johnny Depp) ja Dr. Gonzon (Benicio del Toro) seikkailun seuraamiseen ei liene soveliaampaa ajankohtaa kuin sietämätön hellepäivä; lievä nestehukka vain tehostaa elokuvan tunnelmaa.

Kuva

Avauskohtaus, jossa Vietnamin sodan näkymien taustalla soi Julie Andrewsin tulkitsema My Favorite Things, on silkkaa neroutta. Myös muu elokuva on täynnä vastaavia kauhean ja koomisen kontrasteja. Otaksuttavasti (en ole tietenkään lukenut alkuperäisteosta) Thompsonia on kiittäminen kertoja Duken kadehdittavasta verbaliikasta ja tarinan absurdista komiikasta. "I'm a relatively respectable citizen. Multiple felon perhaps, but certainly not dangerous", Duke linjaa saapuessaan hotellille, jossa huumepoliisit pitävät konferenssia. Mukanaan Dukella on laukku, jonka sisällössä olisi ammattilaisnistillekin tekemistä useaksi viikoksi.

Katsojalle ei aina ole selvää, mikä tarinassa on todellista ja mikä hallusinaatiota, mutta mitäpä siitä. Hapokas sekoilu on häiritsevyydessään erittäin hauskaa katsottavaa. "We can't stop here, this is bat country!"

♠

Red Meat

Nuoruusaikainen suosikkini, kuinka olenkaan sinua kaivannut. 

Kuvat: Max Cannon

Haven't you ever ridden on that streetcar?

Suurin osa sivistyksestäni perustuu Simpsoneihin. Niin myös tämän elokuvan (tai alunperin tietysti näytelmän)  aiempi tuntemukseni. Tiesin, että Viettelysten vaunun  (A Streetcar Named Desire, 1951) päähenkilö on Blanche DuBois -niminen nainen, jota hänen raakalaismainen lankonsa kohtelee lievimmin sanoen huonosti. Bongasin dvd:n kirjastosta ja päätin, että nyt, yli kymmenen vuotta animaation näkemisen jälkeen, on aika nähdä simpsoniton versio.

 Kuva

Elia Kazanin elokuvasovitus on koskettava ja aikansa tuotokseksi varsin raju. Minun sukupolveni on tottunut silmänräpäyksen nopeudella etenevään seksiin ja silpomiseen, joten teoksen alkuperäinen shokkiarvo ei täysin toteudu. Siitä huolimatta nykykatsojankin on pakko arvostaa muun muassa taitavaa kuvakerrontaa. Esimerkki oivallisesta symboliikasta tulee seuraavan spoilerin muodossa: Päähenkilön raiskatuksi tulemista ei sensuurin vuoksi voida näyttää, joten se ilmaistaan rikki paiskautuvan peilin avulla. Seuraavaksi leikataan kuihtuneisiin kukkiin, joita pestään letkulla irti kadusta. Äärimmäisen tylyä.

Myös näyttelijät ovat erinomaisia. Blanche DuBois'n (Vivien Leigh) turhamainen hauraus välittyy, samoin hänen sisarensa Stellan (Kim Hunter) miestään kohtaan tuntema inhon ja himon välimuoto. Stellan miehen,  väkivaltaisen, brutaalin ja toisaalta lapsenomaisen Stanleyn, roolissa loistaa nuori Marlon Brando. Hahmoihin - myös sivummalle jäävään Mitchiin (Karl Malden) - on saatu useita tasoja; he ovat monimutkaisia henkilöitä, joita kohtaan herää läpi elokuvan säilyvä mielenkiinto.

Kuva

Pidän harvoista elokuvista, mutta Viettelysten vaunu on niin hyvä, että saattaisin ostaa sen omaan kokoelmaanikin. Ja tällähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että Brando oli aika kuuma.

P.S. Tennessee Williamsin alkuperäisteos voisi olla seuraavana perehtymislistalla. Babysteps, babysteps.

♠

How much is too much?

Maanpetturin tunnustuksia

Minä en valvonut kisoja katsoen. En olisi varmaan ollut perillä edes siitä, että jokin mestaruusottelu oli tulossa, ellei sen takia olisi viime viikkoina peruutettu parempia tv-ohjelmia. Aamuyöllä heräsin meteliin, joka aluksi kuulosti onnettomuudelta tai jengitappelulta. Ihanaa, leijonat, ihanaa.

Kuva.

En kokenut vahvoja tunnereaktioita vuonna 1995 enkä tee nytkään. En koe, että lauma bodattuja testosteroniöykkäreitä edustaisi minua mitenkään. "Suomi" ei ole voittanut yhtään mitään. Muutama tyyppi osasi taitavasti sohia kepillä kuminpalaa parin tolpan väliin. Mitä sekoamisen aihetta siinä on? Siitä ei ole ekstrapoloitavissa yhtään minkäänlaisia päätelmiä suomalaisten yleisistä ominaisuuksista. Edes suomalaisten keskimääräisestä jääkiekonpeluutaidosta, saati jostain niin epämääräisestä kuin "sisu".

Toisaalta: jos haluatte välttämättä mekkaloida toisenkin illan, olkaa hyvät ja tehkää se torilla, mahdollisimman kaukana minun kodistani.

♠

Täytepäivitys

Tämä on sellainen ärsyttävä jotain on tehtävä -tyyppinen blogipäivitys. Äitini on periyttänyt ja/tai ympäristöaltistanut minulle mieltymyksen 70-luvun soundeihin. Ja kyllä minä mieluummin suosittelen tällaisia piisejä kuin tunnustan, että katsoin eilen usean jakson Martinaa ja Eskoa.

Anna lapsuus takaisin mulle

Mieleeni muistui hiljan eräs myöhäislapsuuteni suosikkianimaatio: Spider-Man-piirretty (vuoden 1994 versio). Muistan seuranneeni sitä kuin intensiivistä draamasarjaa ja halusin nähdä, onko sarja kestänyt aikuistumiseni, joten päätin katsoa pari jaksoa. Tämä on johtanut siihen, että olen nyt katsonut noin 4/5 sarjasta.

Spider-Man on yllättävän rankka lastensarjaksi. Fox on sensuroinut muun muassa kuolemaan viittavaa sanastoa ja aseiden käyttöä, mutta psykologinen tuska ja elämän epävarmuus ovat sarjan läpi kantavia teemoja, mikä on erittäin harvinaista lapsille suunnatussa toimintaviihteessä(!). Harvinaista on sekin, että suurelle osalle vihollisista annetaan nimi ja taustatarina, jolla heidän toimintansa syitä avataan. Hahmot ovat moniulotteisia, eivät vain hyviä tai pahoja. Jälleen harvinainen opetus lapsille.

 Kuva

En ole koskaan lukenut alkuperäisiä sarjakuvia - tämän perusteella ehkä pitäisi - mutta ainakin 90-luvun versiossa alkaa jo näkyä orastavaa naisnäkökulmaakin: mukana on ainakin kaksi lahjakasta tiedenaista (Debra Whitman ja Mariah Crawford) ja kumpikin päähenkilö Peter Parkerin ihastuksista (Mary Jane Watson ja Felicia Hardy) osoittaa kykyä pärjätä itse vaativissa tilanteissa. (Mainitkaapa muuten jokin muu lastensarja, jossa päähenkilöllä on ongelmallinen tunne-elämä ja vaikeuksia valita kahden naisen välillä!)

Kuva

Odotan malttamattomana 5. tuotantokauden loppua, vaikka muistelenkin sen päättyvän ikävään cliffhangeriin. Paikoin hyvin ahdistava Spider-Man on eräs kiinnostavimmista lastenpiirretyistä ja ehdottomasti uuden katselun arvoinen. Se ei häviä viihdyttävyydessä Turtlesille (joka sekin on loistava sarja), mutta  Spider-Man kuvaa paljon vakavammin ja kypsemmin ihmisluontoa. Sarjan pääopetus - suuri valta tuo suuren vastuun - ei jää naiiviksi sanahelinäksi, vaan näkyy Peter Parkerin toistuvana ahdinkona siitäkin huolimatta, että hän yrittää toimia oikein. Tältä sarjalta on turha odottaa onnellista loppua.

Elämä on kamalaa ja kestääkin niin vähän aikaa

Mike Leigh'n elokuvan Another Year (2010) jättämät tunnelmat voisi kiteyttää woodyallenmaisesti, vaikka kaikkia hahmoja elämä ei kohtelekaan kaltoin. Keskiössä olevat eläkeikää lähestyvät Tom ja Gerri ovat vuosikymmenien yhdessäolon myötä kasvaneet lempeäksi pariskunnaksi, joka toimii koko lähipiirinsä tukena ja voimavarana. Huumorintajuiset ja lempeät vanhukset ovat tyytyväisiä elämäänsä, mutta heidän ystäviään ja sukulaisiaan riivaavat yksinäisyys ja vanheneminen.

Kuva

Nuoruuden mahdollisuudet vaihtuvat hiljaiseen epätoivoon, kun ikä tuokin mukanaan vain pettymyksiä ja rapistuvan ulkomuodon. Tämän huomaa katkerasti esimerkiksi Gerrin työtoveri Mary, joka yksinäisyyttä pakoillakseen kutsuu toistuvasti itsensä Gerrin ja Tomin luo. Viimeinen yritys todistella omaa viehätysvoimaa näiden kolmikymppistä poikaa vikittelemällä epäonnistuu, kun Joella onkin jo nuori ja viehättävä tyttöystävä.

Kuva

Another Year on kaunis ja empaattinen tragikomedia, jonka todenmaku vahvistuu loppua kohden. Nuorikin katsoja osaa arvostaa profetiaa siitä, mikä muutaman vuosikymmenen päästä odottaa.

♠

Messages from the stars

Kuuntelin kerrankin Bassoradiota ja löysin tämän. Täytynee vihdoin aktiivisesti hakeutua jazz-funk-elektron  (tai mitä tämä sitten onkin) pariin.

The RAH Bandia on tarjolla myös Spotifyssa runsaasti. Yllä oleva kappale on albumilta Past, Present & Future.

♠

Blogilöytö

Olen jo pitkään kaivannut kemian alan koulutuksen saaneen ihmisen blogia, jossa tarkasteltaisiin kosmetiikka- ja elintarviketuotteiden kemiaa järkevästi ja asiantuntevasti. Taisin löytää sellaisen.

Esimerkiksi kirjoitus siitä, mitä kosmetiikkaa ylipäätään tarvitaan, on enemmän kuin tervetullut. Anja Nystén kirjoittaa: "Meille uskotellaan, että emme voi elää ilman valtavaa purnukka-arsenaalia. Se, jolla ei ole joka vuorokauden ajalle ja ruumiinosalle omaa voidetta, ei huolehdi itsestään - eikä kosmetiikkafirmojen tuloksesta." Juuri epämääräinen syyllisyyden ja häpeän lietsominen mainonnassa lienee suurin syy turhakehankintoihin.

Nystén jatkaa samassa kirjoituksessa: "Luonnonkosmetiikasta kertovissa jutuissa -- puhutaan kemikaalittomasta kosmetiikasta. Termi on sangen kummallinen. Sillä tarkoitettaneen tuotteita, jotka eivät sisällä keinotekoisia aineita. Kemikaalitonta kosmetiikkaa ei kuitenkaan ole olemassakaan. Kaikki kosmetiikkatuotteet ovat seoksia kemiallisista aineista. Luonnonhajusteet, balsamit ja uutteet sisältävät yleensä satoja kemiallisia yhdisteitä. Kaikki nämä yhdisteet eivät myöskään ole haitattomia. Luonnosta peräisin oleva ei ole synonyymi haitattomuudelle." Tähän ei ole lisättävää.

♠

Näkökulmaeroja

Olen kuullut Aalto-yliopistokritiikkiä runsaasti, myös sen henkilökunnalta. Tällaisia perusteita en ollut aiemmin kuullut.

Pari puolituttua, joiden pöytään ängin lounastamaan, nurisivat Aallosta, mihin voin samastua. Heidän ärtymyksensä syy oli kuitenkin pelko yritysyhteistyön vähenemisestä. Toinen heistä esimerkiksi totesi ironisesti, että sehän olisi kamalaa, jos yliopisto toimii yritysten tuotekehityslaitoksena. No niin onkin! 

Mutta ei. Pahinta heidän mielestään on, jos yritykset karkoitetaan keskittymällä "tutkimaan tutkimisen vuoksi". (Sivuhuomiona: rehtori Teeri on korostanut nimenomaan perustutkimuksen merkitystä myös Aallossa, mitä pidän tervetulleena linjauksena.) Kohta - toivottavasti - aloittelevana tutkijana en todellakaan voi ymmärtää nyrpistelyä ilmiöiden syvemmän ymmärtämisen kartuttamista kohtaan. Toivoa sopii, että opiskeluja inspiroi muukin kuin toive paksusta palkkapussista.

Poliittisen passivistin tunnustuksia

Myönnän: minulla oli nuoruudessani tapana flirttailla punavihreän aktivismin kanssa. Muistumia noista ajoista voi edelleen nähdä vaatevalinnoissani. Silti punavihreys tuntuu nykyään lähinnä ruskeudelta. Vituttaa, kun tuttava viittaa töölöläiseen ökykämppäänsä termillä "kommuuni".

Tunnen muutenkin vastenmielisyyttä poliittisesti värittynyttä termistöä kohtaan - oli se sitten oikealle tai vasemmalle kallistuvaa. Kun valitaan tällainen diskurssi, tullaan samalla hyväksyneeksi siihen liittyvä asennepaketti. Nimenomaan asioiden kimputtuminen kimpaannuttaa, siis se, että jos on huolissaan ilmastonmuutoksesta, on pakko vastustaa ydinvoimaa ja kotiäitiyttä. Tapauskohtainen harkinta ei ole mahdollista, jos aatteellisuus valitaan kaikki tai ei mitään -periaatteella. On varmaankin helppoa, kun taustalla vaikuttava ismi sanelee suoraan mielipiteen kaikesta vastaan tulevasta, mutta älyllinen laiskuus ei ole mikään hyve.

Pöysti kiteyttää kyyniset tuntoni: "Joku vitsimielenosotus? Mielenosotus-teemabileet? Mielenosoitus mielenosotuksii vastaan? - - Joku, jossa ei kuitenkaan mennä mihinkään rakennuksen eteen ja huudella noloja iskulauseita ja soiteta huonoa musiikkia?"

♠

Olen eksynyt Latviassa

Kävin muutaman päivän mittaisella matkalla Riiassa. Kaltaiselleni matkailunoviisille oli varsin uutta kokea vieraantunut hämmennys siitä, että paikallinen kieli (tai kielet - venäjää kuulee kaupungilla enemmän kuin latviaa) ei avaudu lainkaan. Kun huomioidaan heikko suuntavaistoni ja se, että olin yksin matkassa, lienee selvää, että jätin nähtävyyksien kiertelyn vähäiseksi. Tässä kuitenkin pintaraapaisu Riian yleistunnelmasta.

Ortodoksikirkko on upea sekä ulkoa että sisältä.

Venedikt Erofejevin lukijana ostin luonnollisesti Žiguli-olutta.

Jugendia Alberta ielalla.

Jugend-museon rappukäytävä oli varsin koristeellinen.

"Kolme veljestä" vanhassakaupungissa.

Kissatalo.

 Vanhaakaupunkia.

Neuvostoajan jäljet näkyvät yhä.

Riika muistuttaa sekä Helsinkiä että Tallinnaa. Keskusta on pullollaan ihania jugend-taloja, ja nuori sukupolvi alkaa osata jo englantiakin. Toisaalta neuvostoajat näkyvät ja tuntuvat selvästi. Riiassa on samaa viehätystä kuin Prahassa, mutta turismi on siellä vielä paljon vähäisempää. Luulenpa, että tilanne muuttuu lähivuosina.

Hajuvesiblogi!

Kuten tiedätte, olen varsin alleginen hajuvesille, mutta tästä rajoituksesta huolimatta (tai juuri sen vuoksi) olen jo pari vuotta lukenut innokkasti hajuvesistä siinä toivossa, että löytäisin jonkin, josta ei tule päänsärkyä. Vähitellen kiinnostus muuttui yleiseksi innostukseksi ja aloin vierailemaan hajuvesiosastolla pelkän esteettisen elämyksen vuoksi. Sitten päätin tilata itselleni joululahjaksi pari kirjaa hajuvesistä. Ja menin niistä vähän sekaisin. Tuoksuobsessointia pääsee seuraamaan semireaaliaikaisena täältä: nuuhbeibe.blogspot.com

Kuva

JEE
♥

Suomen taideyhdistyksen taidearpajaiset!

Huomenna, eli keskiviikkona 19.1.11 Helsingin taideyhdistys järjestää taas vuosittaiset taidearpajaisensa. Se on yksi ehkä hassuimmista tapahtumista, joihin olen osallistunut. Yhdistys ostaa vuosittain yli sata teosta, ja tämä taide arvotaan jäsenten kesken. Kreisiä. Teoslutteloon voi tutustua täällä. Jos olet jo jäsen tai jos maksat 20 euron jäsenmaksun, pääset huomenna Kaapelitehtaalle katsomaan teoksia ja jännittämään arpajaisvoittoa. Siinä sivussa saa myös viiniä ja ruokaa. Ja voi vilkuilla kulttuuritätejä, taiteilijoita sekä taideopportunisteja/wannabe mesenaatteja. 

Kuva

♥