Red Meat

Nuoruusaikainen suosikkini, kuinka olenkaan sinua kaivannut. 

Kuvat: Max Cannon

Anna lapsuus takaisin mulle

Mieleeni muistui hiljan eräs myöhäislapsuuteni suosikkianimaatio: Spider-Man-piirretty (vuoden 1994 versio). Muistan seuranneeni sitä kuin intensiivistä draamasarjaa ja halusin nähdä, onko sarja kestänyt aikuistumiseni, joten päätin katsoa pari jaksoa. Tämä on johtanut siihen, että olen nyt katsonut noin 4/5 sarjasta.

Spider-Man on yllättävän rankka lastensarjaksi. Fox on sensuroinut muun muassa kuolemaan viittavaa sanastoa ja aseiden käyttöä, mutta psykologinen tuska ja elämän epävarmuus ovat sarjan läpi kantavia teemoja, mikä on erittäin harvinaista lapsille suunnatussa toimintaviihteessä(!). Harvinaista on sekin, että suurelle osalle vihollisista annetaan nimi ja taustatarina, jolla heidän toimintansa syitä avataan. Hahmot ovat moniulotteisia, eivät vain hyviä tai pahoja. Jälleen harvinainen opetus lapsille.

 Kuva

En ole koskaan lukenut alkuperäisiä sarjakuvia - tämän perusteella ehkä pitäisi - mutta ainakin 90-luvun versiossa alkaa jo näkyä orastavaa naisnäkökulmaakin: mukana on ainakin kaksi lahjakasta tiedenaista (Debra Whitman ja Mariah Crawford) ja kumpikin päähenkilö Peter Parkerin ihastuksista (Mary Jane Watson ja Felicia Hardy) osoittaa kykyä pärjätä itse vaativissa tilanteissa. (Mainitkaapa muuten jokin muu lastensarja, jossa päähenkilöllä on ongelmallinen tunne-elämä ja vaikeuksia valita kahden naisen välillä!)

Kuva

Odotan malttamattomana 5. tuotantokauden loppua, vaikka muistelenkin sen päättyvän ikävään cliffhangeriin. Paikoin hyvin ahdistava Spider-Man on eräs kiinnostavimmista lastenpiirretyistä ja ehdottomasti uuden katselun arvoinen. Se ei häviä viihdyttävyydessä Turtlesille (joka sekin on loistava sarja), mutta  Spider-Man kuvaa paljon vakavammin ja kypsemmin ihmisluontoa. Sarjan pääopetus - suuri valta tuo suuren vastuun - ei jää naiiviksi sanahelinäksi, vaan näkyy Peter Parkerin toistuvana ahdinkona siitäkin huolimatta, että hän yrittää toimia oikein. Tältä sarjalta on turha odottaa onnellista loppua.

Hagelberg synkimmillään

Sarjakuvataiteilija Matti Hagelbergin BEM-saagan 15. osa Silvia Regina maalaa lohduttoman kuvan nyky-Suomesta, jossa hyvinvointivaltio roikkuu hirtettynä tienpientareella ja uusliberalismin ihana kristus tervehtii lentäviä ziljonäärejä. Hagelbergin tavaramerkiksi muodostunut raapekartonkitekniikka on paikoin korvautunut muilla, muttei ainakaan vähemmän synkillä, menetelmillä. Jälki on nuhjuista, harmaata ja mustaa, rumaa kuin kuvaamansa kohde.

Kuva: Matti Hagelberg

Hagelbergille ominainen huumori pilkahtaa ajoittain esiin, mutta on selvää, että Silvia Regina on hänen synkin teoksensa. Pop-kulttuuriviittaukset ovat aikaisempaa vähäisemmässä roolissa - raamatullista vertauskuvastoa sen sijaan lainataan läpi teoksen. Erityismaininnan ansaitsee myös Minna Canthin Köyhää kansaa -romaanin sarjakuvatulkinta. Kokonaisuus on myrkyllisen pessimistinen, rankkaa luettavaa jopa paatuneelle kyynikolle. Lienen sieluni myynyt, kun koen teoksen viestin hieman puberteettiseksi. Arvostan kuitenkin röyhkeää aggressiota, jolla Silvia Regina hyökkää.

Kuva: Matti Hagelberg