Olen ymmärtänyt, mitä onni on. Se on sopivassa vaihe-erossa keinumista aamuyöllä konemusiikkibileiden naapurissa. Se on Vesa-Matti Loiri älypuhelimessa. Se on lämmin tuomentuoksuinen sumuinen hetki, josta tulee pitää kiinni.
Asiaa nelisen vuotta harkittuani (spontaanisuus - mitä se on?) osallistuin viimein Jukka Orman kuukausittaiseen klubi-iltaan (ent. Voodoo-klubi) Korjaamolla. Kevään viimeinen iltama yllätti jopa kaltaiseni Orma-maanikon positiivisesti; tunsin (gasp!) oloni onnelliseksi. Illan isännän johdantopuheessaan linjaama konsepti "aikuisviihdettä koko keholle - myös hartioiden yläpuoliselle osalle" ei ollut liioittelua.
Orma & co -bändi (Orma - kitara ja laulu, Mamba Assefa - rummut ja Ulf Krokfors - basso) soitti hämmentävän akustisen taidepläjäyksen jälkeen Tuomari Nurmion kappaleita triona ja kvartettina (vierailevana solistinaan Roni Martin). Tämän jälkeen Orma haastatteli Hannu Nurmiota tämän elämästä ja urasta. Keskustelu yltyi suorastaan verbaaliseksi mittelöksi, kun Orma esitti näkemyksen, että Handen musiikissa on paljon "väkevää seksuaalisuutta" - Nurmio palautti kommentin toteamalla, että tulkinta on vain kuulijan päässä. Orma vastasi siteeraamalla kappaleen Hunajainen paholainen tekstiä - ja voitti tämän erän.
Illan lopuksi Nurmio esitti Orma & co:n kanssa Elviksen kappaleita riehakkaassa tunnelmassa. Leveä hymy jäi myös seurueeni riesaksi loppuyöksi.
Coolit hipsterit ja minä olimme eilen Siltasessa brunssilla. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, joten tulin vähän etuajassa harhailemaan Hämeentie 13:n punatiilikompleksin luo. Samalla huomasin, että oho, tässäkö on Kuvataideakatemia! Lienee tarpeetonta huomauttaa, että olen espoolainen.
Kuvataideakatemiassa on vielä 3.6. asti meneillään opiskelijoiden lopputyönäyttely Kuvan kevät, jonne on vapaa pääsy joka päivä klo 11 - 18. Suosittelen käväisemään! Tummasävyinen näyttely on näkemisen arvoinen.
...olen pohdiskellut ajoittain tätä Kysy-palstallakin esille tullutta aihetta:
"Olen kuunnellut CMX:ää n. 10-vuotiaasta ja huomaan nyt nauttineeni Yrjänän lyriikoista enemmän silloin, kun kukat ja mehiläiset eivät olleet vielä tulleet tutuiksi. Onko vika minussa, teissä vai maailmassa yleensä?
Ehkä se johtuu siitä, että Halmkronan mielestä kaikki tekstimme kertovat panemisesta"
Espoon modernin taiteen museo EMMA houkutteli minut visiitille italialaista futurismia esittelevällä näyttelyllään. Näyttelyn kuvauksessa kirjoitetaan: "Futurismi sai alkunsa italialaisen monitaiteilija Filippo Tommaso Marinettin (1876 - 1944) ensin Italiassa ja pian sen jälkeen ranskalaisessa Le Figarossa 20.2.1909 julkaistusta manifestista. Futuristinen liike ihannoi uutta urbaania maailmaa; koneita, melua, vauhtia ja liikettä. Futuristit taistelivat uuden puolesta vanhaa vastaan; meluava kiivas auto oli kauniimpi kuin klassinen marmoriveistos." Tämä sai minut innokkaasti lähtemään Tapiolaan - olenhan myös dadan ja surrealismin intohimoinen ystävä.
EMMAn valikoima oli tätä, mutta se oli myös paljon sellaista, jota en assosioinut futurismiin. Toki liike oli hajanainen ja jakautui moneen alalajiin, kuten venäläiseen kubistiseen futurismiin - joka lienee pääasiallinen mielikuvani aiheesta. Mukana oli yllättävän seesteisiä ja esittäviäkin teoksia, ja toisaalta myös sellaisia, jotka soveltuivat käytettäväksi fasistien propagandassa - ehkä uhma ei vielä ollut kääntynyt dadan anarkiaksi ja pilkanteoksi. Italialainen futurismi jätti minut hieman kylmäksi, mutta Sophie Calle (s. 1953), josta minulla ei ollut mitään ennakkokuvaa, löi täysin ällikällä.
Take Care of Yourself on kuvataidetta, installaatiota, tekstiä ja muutakin. EMMA markkinoi: "Teoksen alkuperäinen ranskankielinen versio Prenez Soin de Vous esitettiin Ranskan paviljongissa Venetsian biennaalissa vuonna 2007 ja oli sen kohokohtia. Teoksen teema on sähköpostikirje, jonka Calle sai miesystävältään ”X”. Kirjeessä tämä lopetti heidän suhteensa ja kirje päättyi sanoihin 'Take care of yourself'."
Calle pyysi yli sataa naista - taiteilijoita, tutkijoita, lapsia - esittämään oman näkökulmansa erokirjeestä haluamassaan muodossa, kirjeenä, vaatteena, tekstiviestinä, lauluna tai miten vain. Synkkä komiikka vuorottelee epätoivon, uhman ja ymmärryksenkin kanssa muodostaen vivahteikkaan ja älykkään kokonaisuuden. En muista, milloin jokin teos olisi viimeksi tehnyt minuun näin suuren vaikutuksen.
Jukka Orman perjantaisin klo 12 Radio Helsingistä tuleva ohjelma Orman oppivuodet on sympaattinen turinatuokio, jossa kitaristilegenda soittaa kunkin ohjelman teemaan sopivia biisiharvinaisuuksia ja lukee väliin kokeellista runoutta. Ehdoton hyvän mielen tuoja musiikkiin intohimoisesti suhtautuville. Take it from an obsessive Orma fan.
En ole ollut mikään festari-ihminen enää sen jälkeen, kun lakkasin olemasta teini-ikäinen. Viihdyn kotona enkä häpeä myöntää sitä. Nyt oli kuitenkin pakko lähteä maakuntaan, kun kaikkien aikojen paras livebändi Sielun veljet palasi lavalle 20 vuoden tauon jälkeen. Ja olihan siellä se Madnesskin.
Sielun veljien näkeminen jännitti. Olin odottanut keikkaa niin paljon, että pelkäsin pettyväni pahasti, kun lavalle marssisi lauma kesyyntyneitä viisikymppisiä perheenisiä (ja nyttemmin isoisiä, herranen aika!). Pelko oli turha. Soitto kulki takuuvarmasti, ja biisivalinnoissa oli riittävästi yllätyksiä. Peltirummun ja Huda hudan, mielestäni ehkä bändin heikoimpien esitysten, ohella kuultiin useita suosikkikappaleitani, esimerkiksi Satama, Laatikoita, On mulla unelma ja Kansallispäivä. Etenkin solisti Ismo Alanko ja kitaristi Jukka Orma esiintyivät energisesti ja täyttivät lavan karismallaan. Rytmiryhmä Jouko Hohko ja AlfForsman esiintyi hillitymmin. Sekoilu oli seestynyt sitten '80-luvun, eikä lavalla juuri kaatuiltu, mutta esitys oli viihdyttävää seurattavaa, mistä on kiittäminen erityisesti Orman ja Alangon humoristisia kaksintaisteluja.
Ainoa huono puoli keikassa oli se, että (onneksi pieni) osa yleisöstä käyttäytyi sikamaisesti ja oli vähällä aiheuttaa hengenlähdön nöyrälle toimittajallenne. Jos luette tätä, te keski-ikäiset sekakäyttäjät ja uusnatsit, hävetkää niin hemmetisti. Sama koskee vieressä seissyttä perheenisää, joka uhkasi pistää viereisiä teinejä turpaan ihan vain siksi, että joku muu töni nuoria häntä kohti. Pientä suhteellisuudentajua, kiitos.
Madness oli sunnuntain kohokohta ainakin minulle. Bändi kuulosti yhtä hyvältä kuin levyllä ja esiintyi niin ikään energisesti ja hauskasti. Kappalevalinnat painottuivat yhtyeen suurimpiin hitteihin. Erityisesti Our House, Baggy Trousers, House of Fun ja Night Boat to Cairo villitsivät yleisön, joka tanssi kiitettävän innokkaasti mukana alusta loppuun asti yltyen välillä alla olevan kuvan tapaiseen letkajenkkaan. Keikasta jäi tavattoman hyvä mieli, eikä minua enää varsinaisesti harmittanut, että täytyi lähteä Joensuuhun asti.
Suurin osa sivistyksestäni perustuu Simpsoneihin. Niin myös tämän elokuvan (tai alunperin tietysti näytelmän) aiempi tuntemukseni. Tiesin, että Viettelysten vaunun (A Streetcar Named Desire, 1951) päähenkilö on Blanche DuBois -niminen nainen, jota hänen raakalaismainen lankonsa kohtelee lievimmin sanoen huonosti. Bongasin dvd:n kirjastosta ja päätin, että nyt, yli kymmenen vuotta animaation näkemisen jälkeen, on aika nähdä simpsoniton versio.
Elia Kazanin elokuvasovitus on koskettava ja aikansa tuotokseksi varsin raju. Minun sukupolveni on tottunut silmänräpäyksen nopeudella etenevään seksiin ja silpomiseen, joten teoksen alkuperäinen shokkiarvo ei täysin toteudu. Siitä huolimatta nykykatsojankin on pakko arvostaa muun muassa taitavaa kuvakerrontaa. Esimerkki oivallisesta symboliikasta tulee seuraavan spoilerin muodossa: Päähenkilön raiskatuksi tulemista ei sensuurin vuoksi voida näyttää, joten se ilmaistaan rikki paiskautuvan peilin avulla. Seuraavaksi leikataan kuihtuneisiin kukkiin, joita pestään letkulla irti kadusta. Äärimmäisen tylyä.
Myös näyttelijät ovat erinomaisia. Blanche DuBois'n (Vivien Leigh) turhamainen hauraus välittyy, samoin hänen sisarensa Stellan (Kim Hunter) miestään kohtaan tuntema inhon ja himon välimuoto. Stellan miehen, väkivaltaisen, brutaalin ja toisaalta lapsenomaisen Stanleyn, roolissa loistaa nuori Marlon Brando. Hahmoihin - myös sivummalle jäävään Mitchiin (Karl Malden) - on saatu useita tasoja; he ovat monimutkaisia henkilöitä, joita kohtaan herää läpi elokuvan säilyvä mielenkiinto.
Pidän harvoista elokuvista, mutta Viettelysten vaunu on niin hyvä, että saattaisin ostaa sen omaan kokoelmaanikin. Ja tällähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että Brando oli aika kuuma.
P.S. Tennessee Williamsin alkuperäisteos voisi olla seuraavana perehtymislistalla. Babysteps, babysteps.
Mike Leigh'n elokuvan Another Year (2010) jättämät tunnelmat voisi kiteyttää woodyallenmaisesti, vaikka kaikkia hahmoja elämä ei kohtelekaan kaltoin. Keskiössä olevat eläkeikää lähestyvät Tom ja Gerri ovat vuosikymmenien yhdessäolon myötä kasvaneet lempeäksi pariskunnaksi, joka toimii koko lähipiirinsä tukena ja voimavarana. Huumorintajuiset ja lempeät vanhukset ovat tyytyväisiä elämäänsä, mutta heidän ystäviään ja sukulaisiaan riivaavat yksinäisyys ja vanheneminen.
Nuoruuden mahdollisuudet vaihtuvat hiljaiseen epätoivoon, kun ikä tuokin mukanaan vain pettymyksiä ja rapistuvan ulkomuodon. Tämän huomaa katkerasti esimerkiksi Gerrin työtoveri Mary, joka yksinäisyyttä pakoillakseen kutsuu toistuvasti itsensä Gerrin ja Tomin luo. Viimeinen yritys todistella omaa viehätysvoimaa näiden kolmikymppistä poikaa vikittelemällä epäonnistuu, kun Joella onkin jo nuori ja viehättävä tyttöystävä.
Another Year on kaunis ja empaattinen tragikomedia, jonka todenmaku vahvistuu loppua kohden. Nuorikin katsoja osaa arvostaa profetiaa siitä, mikä muutaman vuosikymmenen päästä odottaa.
Sarjakuvataiteilija Matti Hagelbergin BEM-saagan 15. osa Silvia Regina maalaa lohduttoman kuvan nyky-Suomesta, jossa hyvinvointivaltio roikkuu hirtettynä tienpientareella ja uusliberalismin ihana kristus tervehtii lentäviä ziljonäärejä. Hagelbergin tavaramerkiksi muodostunut raapekartonkitekniikka on paikoin korvautunut muilla, muttei ainakaan vähemmän synkillä, menetelmillä. Jälki on nuhjuista, harmaata ja mustaa, rumaa kuin kuvaamansa kohde.
Kuva: Matti Hagelberg
Hagelbergille ominainen huumori pilkahtaa ajoittain esiin, mutta on selvää, että Silvia Regina on hänen synkin teoksensa. Pop-kulttuuriviittaukset ovat aikaisempaa vähäisemmässä roolissa - raamatullista vertauskuvastoa sen sijaan lainataan läpi teoksen. Erityismaininnan ansaitsee myös Minna CanthinKöyhää kansaa -romaanin sarjakuvatulkinta. Kokonaisuus on myrkyllisen pessimistinen, rankkaa luettavaa jopa paatuneelle kyynikolle. Lienen sieluni myynyt, kun koen teoksen viestin hieman puberteettiseksi. Arvostan kuitenkin röyhkeää aggressiota, jolla Silvia Regina hyökkää.
Tänään 27.11. klo 18 asti ja huomenna 28.11. klo 9 - 18 on mahdollisuus harjoittaa mesenaatin tointa ja ostaa nousevien suunnittelijakykyjen luomuksia osoitteessa Hämeentie 135 C. Taideteollisen korkeakoulun opiskelijoiden tuotokset kannattaa käydä katsastamassa!
Vielä huomenna on mahdollisuus pistäytyä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Ainakin lauantaina saatavilla oli tavanomaisen tarjonnan lisäksi harvinaisehkoja keräilykappaleita, kuten Matti Hagelbergin (ks. oheiset kuvat) vain Ranskassa julkaistu luonnoskirja.
Vaikka ei sarjakuva-apajille ehtisikään, kannattaa katsastaa Helsingin kaupungin taidemuseon provokatiivinen Etelä-Afrikka-näyttely, joka esittelee monipuolisen läpileikkauksen maan nykytaiteesta. Mukana on niin sarjakuvaa, veistoksia kuin valokuviakin, mutta selvimpänä yhteisenä nimittäjänä läpi näyttelyn on rohkea keskustelun herättäminen. Anton Kannemeyerin ronskit Tintti-parodiat keskittyvät rotusorron käsittelyyn, Conrad Botesin lähinnä seksuaaliseen ja uskonnolliseen tematiikkaan. Näyttely on melko rankka, mutta haastaa katsojansa pohtimaan omia piileviä asenteitaan ja on ehdottomasti näkemisen arvoinen.
Olen jo pitkään ollut kirjoittamatta kaunokirjallisia tekstejä. Kaiken kuluneisuuden ongelma riivaa, jos yritän. Tämä juontuu käsityksestä, että kieli on väline, tärkeää on sisältö. Ehkä kysymys ei olekaan "mitä" vaan "miten". Lopultakaan kirjallisuudessa ei voi olla kyse muusta kuin tavasta sanoa. Tavallaan nonsenseä siis.
Minulle nonsense ei kuitenkaan ole järjetöntä. Absurdia runoutta ei tarvitse lukea arvostaakseen sitä. Se, että nonsense on olemassa, on jo sinällään statement, kuin punk. Sitäkään ei tarvitse kuunnella allekirjoittaakseen sen sanoman. Järjetön meteli, se on hätääntynyt kauhistunut huuto Munchin maalauksesta.
Koko maailma ja sen ikuinen käsittämättömyys – suhde tähän perusongelmaan määrittelee suhteen järjettömään. En rakasta järjetöntä sinänsä, vaan sen ulos manaavaa taidetta. Rakastan tunnetta, että meitä kauhistuneita on muitakin. Että en ole yksin. Järjetöntä vihaavat kieltävät järjettömän olemassaolon. He panevat pään pensaaseen. Mutta jos järjetön on aina olemassa, valittu selviytymistapa on yhdentekevä. Vain henkilökohtaisella selviytymisellä on merkitystä. Patologisen rehellisenä minun on turvauduttava absurdismiin, mutta ymmärrän niitä, jotka kammoavat sitä. Ordnung ist unmöglich – denn ordnung muss sein.
Critique on needless consumption? Or exhibitionsm? Or a narrative about how we build our identity through objects be desire, buy and own? Do we own the stuff, or do the objects actually own us?
Thoughts?
PS: Greetings from Austin, I have been consuming. A lot.
Fukudan käyttää töissään paperinenäliinoja, joiden päälle rakentuu pieniä moniulotteisia ja -tulkintaisia maailmoja. Nenäliinojen avulla teoksiin syntyy ainutlaatuisen elävä pintarakenne, joka toimii eräänlaisena siltana teosten maailman ja niiden ulkopuolisen arjen välillä.
Toskiyuki Fukuda Napalla, taustalla taiteilijan teoksia.
Näyttely on avoinna 24.4.2010 asti, mutta kannattaa käydä apajilla pian - punaisia pilkkuja näkyy jo monien teosten kohdalla!
Lauantaina Napalla oli tarjolla myös munanmaalausta. Tapahtuma keräsi kymmenittäin innokkaita ja taidokkaita sadetta pelkäämättömiä maalareita, joiden upeat tuotokset keräsivät uteliaita ja ihailevia katseita myös ohikulkijoilta:
Napamainen pääsiäismunametsä
Munanmaalauksen ohessa oli mahdollisuus keskustella taiteilijan kanssa tämän töistä, juoda kahvia ja maistella erilaisia japanilaisia makeisia.
Syntaxerror ihastui ideaan ja toivoo: Lisää tällaisia tapahtumia Helsinkiin!
Hollantilainen M.C. Escher (1898–1972) tunnetaan matemaattisesta, paradokseja ja oivalluksia vilisevästä grafiikastaan. Nyt hänen töitään on mahdollisuus ihastella Helsingissä Amos Andersonin taidemuseossa 31.5. asti. Yleisöopastuksia järjestetään suomeksi keskiviikkoisin klo 17.30 ja ruotsiksi maanantaisin klo 16.30.
Circle Limit II, 1959
Luvassa on myös aiheeseen liittyviä luentoja:
FM Raisa Jäntti – M.C. Escher: Taidemaailman ulkopuolella? Keskiviikko 17.3. klo 18–19
Prof. Mats Gyllenberg – Matematiikka taiteen kielenä. Keskiviikko 7.4. klo 18–19
Yliopettaja Pasi Kaarto – Kolmiulotteisuuden harha. Keskiviikko 21.4.2010 klo 18–19
Suhteellisuus, 1953
Minä aion mennä paikalle heti, kun saan jonkun seurakseni – mahdollisesti useammankin kerran.
SYNTAXERROR perustettiin syksyllä 2009 kulttuurille, taiteelle, tieteelle, muodille ja yleiselle vammailulle omistettuna blogina. Mukana on ollut useita opiskelijoita kirjavilta aloilta. Tämänhetkinen harva päivitystahti johtuu siitä, että pääasiallinen kirjoitusvastuu on valahtanut yhdelle ihmiselle. Tilanne voi toki muuttua.
Tekstit
