I Know What I Like

Olen rakastunut. Olen rakastunut Peter Gabrieliin.

Vanhana Genesis-fanina olen tietysti ollut tietoinen Gabrielin maineesta bändin luovana nerona, jonka lähdettyä vuonna 1975 Genesiksestä katosi se jokin. Rehellisesti sanoen se ei aivan pidä paikkaansa. Wind and Wutheringia (1976) kuunnellessa ei oikeastaan edes huomaa eroa. Koko bändi oli täynnä lahjakkaita muusikoita ja lauluntekijöitä.

Kuva

Genesiksestä lähdettyään Gabriel leikkasi hippitukkansa ja alkoi tehdä vaikeaselkoisia soololevyjä, joista kolme ensimmäistä hän jätti kokonaan nimeämättä.

Kuva

Kolmatta sooloalbumia pidetään Gabrielin taiteellisesti kovatasoisimpana, ja levyn kerran läpi kuunnelleena olen varovaisesti samaa mieltä. Games without Frontiers on siitä harvinainen kappale, että muistan kuulleeni sen joskus lapsena. Se ja Intruder miellyttävätkin kaltaistani synkkään ja hieman karmivaankin musiikkiin mieltynyttä tyyppiä.

Vuonna 1986 minä synnyin ja Peter Gabriel teki kaupallisen läpimurtonsa. So teki 36-vuotiaasta perheenisästä rocktähden ja jonkinasteisen seksisymbolin. Visuaalisesti hätkähdyttävä Sledgehammer soi MTV:llä tauotta. (Nuoriso, MTV tarkoitti joskus sellaista tv-kanavaa, joka näyttää musiikkivideoita!) Jatkoa saatiin kuitenkin odottaa kuusi vuotta. Us ilmestyi vasta 1992 ja esitteli kahdesta päättyneestä parisuhteesta toipuvan keski-ikäisen miehen, joka pohdiskelee, mitä hän tekee väärin ihmissuhteissaan. Väliin mahtuu pari leikkisämpää numeroa, videoltaan hervoton Steam sekä ainakin tekstiltään yhtä vihjaileva Kiss that Frog.

Kuva

En ole vielä ehtinyt tehdä läksyjäni Gabrielin 2000-luvun vaiheista. Suoraan sanottuna epäilen, että siellä ei ole kauhean paljon helmiä löydettävänä. Aika suuri prosenttiosuus Gabrielin tuotannosta on edelleen mielestäni vähän yhdentekevää, mutta alan päästä siihen sisälle. Ehkä tämäkin on acquired taste kuten oliivit tai homejuusto. Tai olut. Haastatteluissa Gabriel vaikuttaa kovasti sympaattiselta ja julkisuuskuvaansa huumorintajuisemmalta. En jaksa kiinnostua loputtoman paljon hänen aktivismistaan, mutta kyllähän sähköinsinöörin poika on aina jollain tapaa samastuttava.

Kuva

Musiikki > elokuva

Mikä tekee elokuvasta ja sen soundtrackista hyvän? Kumpi on ensin? Onko kokemus kompromissi molemmista? Miksi juuri nämä teokset ovat onnistuneet jättämään vahvan – positiivisen – muistijäljen, kun niin moni kappale unohtuu jo saman päivän aikana?

• Rhapsody in Blue elokuvassa Manhattan. http://www.youtube.com/watch?v=Fns2WuzhAbA Niin, kumpi olikaan ensin – rakkauteni Woody Alleniin vai rakkauteni George Gershwiniin? Allenilla on aina ollut pettämätön vainu valita musiikki, joka hienovaraisesti kommentoi ja sävyttää kohtauksen tunnetilaa. Manhattanin päähenkilön epävarmuus ja hieman yliteatraalinen suhde elämään kuvastuu täydellisesti tässä klassikkosävelmässä, johon en kyllästy koskaan.

• Last Tango in Paris samannimisessä elokuvassa. http://www.youtube.com/watch?v=pq2kmegOWtE Olen myöhäisherännäinen Marlon Brando -fani. Kaikki hänen elokuvansa eivät ole hyviä, itse asiassa monet niistä ovat aika huonoja, mutta jumalauta mikä näyttelijä, mikä karisma! Leskimies Paul aloittaa anonyymin seksisuhteen nuoren kihloissa olevan naisen kanssa, mutta lopussa tunteet tulevat tietysti pilaamaan asiat. Gato Barbieri kääntää kaiken tämän musiikiksi.

• Barcelona elokuvassa Vicky Christina Barcelona. http://www.youtube.com/watch?v=BsKSPK7QMJE  Häpeilemättömän sensuelli ja ironisen empaattinen tarina ihmissuhdekiemuroista kesäisessä Espanjassa. Giulia y los Tellarinin kappale on täydellinen musikaalinen vastine sille, mitä elokuvassa tapahtuu. Olenko pohjimmiltani keskiluokkainen vai boheemi, siinä kysymys kaikille 20-jotain-vuotiaille.

• Yekermo sew elokuvassa Broken Flowers. http://www.youtube.com/watch?v=8jZ_FuyC_dY En muista juurikaan, mitä itse leffassa tapahtui. Bill Murray ajeli ympäri maata etsimässä naista, joka oli synnyttänyt hänelle pojan 20 vuotta aiemmin, näin muistelen. Aivan sama, sillä Mulatu Astatken musiikki vei kaiken huomioni. Monen aurinkoisen laiskan sunnuntaini soundtrackiä, joka aina samaan aikaan pelottaa ja innostaa minua.

• Main Title ja Four Deuces elokuvassa A Streetcar Named Desire. http://www.youtube.com/watch?v=nkigcwc9Gqk http://www.youtube.com/watch?v=FGpnSo49t_w Alex North vihjaa kuuluisan porraskohtauksen taustalla soivassa kappaleessaan, mistä Stellan ja Stanleyn suhteessa oikeastaan on kyse.

Muut kunniamaininnat menevät näille kappaleille:

http://www.youtube.com/watch?v=YVi6ZYzD_Gc Neroutta. Mykistävää.

Haluaisin laittaa listalle myös Danny Elfmania, mutta pidän enemmän hänen rock-kappaleistaan kuin hänen soundtrackeistään. Tämä klassikko edustakoon tekijäänsä. http://www.youtube.com/watch?v=PYRJv7-X0tk

http://www.youtube.com/watch?v=vY7sabq_C1U Herkistää aina.

Taitaa olla niin, että musiikki on minulle tärkeämpi asia kuin elokuvat.

Tosi hyvä

"Minä tiedän hyvin, sinä isket minua
Minä arvasin sen jo siitä tavasta
Miten tuijotat minua liian pitkään
Minä virnistän sinulle pöydän yli

Siirrän sokeriastiaa
Laitan sormet kaulalleni

Jos sattuu hiljainen hetki
Tuijotamme toisiamme
Rohkeasti hymyillen
Ja kosketat minua jalalla
Ikään kuin vahingossa

Sinä tajuat että olen mukava
Minä nauran jutuillesi miettimättä
Jos joku tarkkailisi meitä
Hän ymmärtäisi mistä on kysymys

Siirrän sokeriastiaa
Laitan sormet kaulalleni"

Suosikkilevyni kautta aikain

Björk!

Kuva

Menin ensi kertaa Flow'hun, koska ihana Björk Guðmundsdóttir esiintyisi siellä. Noin muuten trendikkäiden nuorien näyttäytymisjuhla ei voisi kiinnostaa vähempää. Menin hyvissä ajoin festivaalipaikalle sen ainoan kaverini kanssa, joka suostui olemaan seuranani edes Jason Moranin esityksen ajan (hänkin tosin jätti minut sittemmin Pepe Deluxén keikalle). Pitkästyneenä vilkuilin kelloa ja kävin laiskasti seuraamassa muutamaa muuta esitystä (Dām Funk; Bear Bones, Lay Low; Orchestre Poly-Rythmo de Cotonou).

Pitkän ja pidemmältä tuntuneen odotuksen päätyttyä alkoi tapahtua. Siniseen peruukkiin ja lateksiseen lonkeropukuunkin pukeutuneena Björk teki äärimmäisen suuren vaikutuksen. Setti painottui uusiin Biophilia-kappaleisiin ja joihinkin vanhoihin hitteihin (Jóga, Hunter, Isobel, Pluto, Pagan Poetry, Hidden Place). 

Kuva

Lähes viisikymppisenäkin lapsenomaisesti ympäri lavaa kipittävä laulaja tarjosi visuaalisesti näyttävän, hiotun esityksen. Yksittäisistä show-elementeistä hulluin oli ehdottomasti salamakone, joka näkyy oheisessa Thunderbolt-videossa. Encoreina kuultiin Possibly Maybe ja villiksi pogoamiseksi yltynyt Declare Independence, jonka Björk omisti Pussy Riotille ja sananvapaudelle. Täydellistä.

Daniel Robert Elfman on aika mielenkiintoinen tapaus

Kenties nörttimäisintä ja omituisinta musiikkia tästä aihepiiristä. Puhdasta mahtavuutta.

Orma & co. Korjaamolla 24.5.

Asiaa nelisen vuotta harkittuani (spontaanisuus - mitä se on?) osallistuin viimein Jukka Orman kuukausittaiseen klubi-iltaan (ent. Voodoo-klubi) Korjaamolla. Kevään viimeinen iltama yllätti jopa kaltaiseni Orma-maanikon positiivisesti; tunsin (gasp!) oloni onnelliseksi. Illan isännän johdantopuheessaan linjaama konsepti "aikuisviihdettä koko keholle - myös hartioiden yläpuoliselle osalle" ei ollut liioittelua.

Orma & co -bändi (Orma - kitara ja laulu, Mamba Assefa - rummut ja Ulf Krokfors - basso) soitti hämmentävän akustisen taidepläjäyksen jälkeen Tuomari Nurmion kappaleita triona ja kvartettina (vierailevana solistinaan Roni Martin).  Tämän jälkeen Orma haastatteli Hannu Nurmiota tämän elämästä ja urasta. Keskustelu yltyi suorastaan verbaaliseksi mittelöksi, kun Orma esitti näkemyksen, että Handen musiikissa on paljon "väkevää seksuaalisuutta" - Nurmio palautti kommentin toteamalla, että tulkinta on vain kuulijan päässä. Orma vastasi siteeraamalla kappaleen Hunajainen paholainen tekstiä - ja voitti tämän erän.

Illan lopuksi Nurmio esitti Orma & co:n kanssa Elviksen kappaleita riehakkaassa tunnelmassa. Leveä hymy jäi myös seurueeni riesaksi loppuyöksi. 

Ei mikään varsinainen oivallus, mutta

...olen pohdiskellut ajoittain tätä Kysy-palstallakin esille tullutta aihetta:

"Olen kuunnellut CMX:ää n. 10-vuotiaasta ja huomaan nyt nauttineeni Yrjänän lyriikoista enemmän silloin, kun kukat ja mehiläiset eivät olleet vielä tulleet tutuiksi. Onko vika minussa, teissä vai maailmassa yleensä?

Ehkä se johtuu siitä, että Halmkronan mielestä kaikki tekstimme kertovat panemisesta" 

Eikä pelkästään Halmkronan mielestä. TJEU.

 

Radiosuositus musiikin ystäville

Kuva

 

Jukka Orman perjantaisin klo 12 Radio Helsingistä tuleva ohjelma Orman oppivuodet  on sympaattinen turinatuokio, jossa kitaristilegenda soittaa kunkin ohjelman teemaan sopivia biisiharvinaisuuksia ja lukee väliin kokeellista runoutta. Ehdoton hyvän mielen tuoja musiikkiin intohimoisesti suhtautuville. Take it from an obsessive Orma fan.

Amália Rodrigues meets David Byrne

 Huomatkaa yhtäläisyys.

Shamaanivaarit kiertueella

Sielun Veljien Ilosaarirockin-keikka ei jäänyt ainoaksi. Hyvä niin, sillä Herätysliike-kiertue esittelee seestyneen mutta silti hyvin intensiivisen, todella kovassa keikkakunnossa olevan rockyhtyeen. 1980-luvun sekoilu kaatuiluineen ja Punahilkka-näytelmineen on jäänyt taakse, mikä lienee ihan hyvä asia; dekadenssi on seksikästä vain nuorisossa.

Ennen. (En muista, mistä olen kuvan alunperin varastanut. Olen pahoillani.)

Etenkin Jukka Ormasta välittyy vilpitön esiintymisen ilo. Muuten ujona ja sisäänpäin kääntyneenä henkilönä hän tuntuu saavan rohkeutta nimenomaan Siekkarien kanssa soittamisesta - muilla hänen keikoillaan olen yleensä joutunut arvailemaan, mitä lierihatun ja aurinkolasien takana mahtaa tapahtua. Näillä keikoilla Orma säntäilee ympäri lavaa, flirttailee eturivin kanssa ja näyttävästä lavaolemisestaan huolimatta soittaa lakkaamatta täsmällisesti ja oivaltavasti.

Jälkeen.

Ismo Alanko tuntuu myös viihtyvän vanhan bändinsä parissa. Jalka nousee yhä pään korkeudelle vaivatta, kuten Alangon soolokeikoilla yleensäkin. Hulluutta viestivä keikkailme on usein vähällä vaihtua virneeksi, kun Alanko tarkkailee mukana elävää yleisöä.

Rumpali Alf Forsman ja basisti Jouko Hohko ovat esiintymisessään selvästi hillitympiä kuin kitarakaksikko Orma & Alanko. He soittavat jämptisti ja keskittyneesti ilman kummempia show-elementtejä. Hohko vaikuttaa takavuosiin verrattuna suorastaan ujolta ja hieman nolostuneelta. Siihen ei ole syytä. Bändi on upeassa kunnossa, musiikki on edelleen relevanttia ja yleisö rakastaa heitä varauksetta. Mikäli vielä saatte lipun jollekin keikalle, suosittelen katsastamaan Sielun Veljet livenä. Se ei ole sama asia kuin 1980-luvun Siekkarit, mutta se on yhä erinomainen livebändi, jolla on lukemattomia loistavia kappaleita.

♠

Sex & Drugs & Rock & Roll

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla voi vielä keskiviikkona 21.9. nähdä Ian Duryn (1942 - 2000) elämästä kertovan kaoottisen tragikomedian. Duryn suurin suosio osui punkin ja uuden aallon aikakauteen, vaikka hän oli  varsinaisia punkkareita vanhempi. Hänen musiikkinsa röyhkeys sopi kiistatta aikaansa, mutta ei kuitenkaan ollut punkia, vaan omalaatuinen yhdistelmä funkia, jazzia, skata ja rytmistä puhelaulua.

Sex & Drugs & Rock & Roll (2010) on värikäs ja hieman häiriintynyt, usein epälineaarisesti etenevä elokuva, jossa eri ajat ja paikat lomittuvat, ilmeisesti taustoittaakseen päähenkilön toimintaa. Lapsena sairastetun polion aiheuttaman vammautumisen ja sitä seuranneen ankean, kovaksi opettaneen kouluajan vihjataan olevan taustalla, kun Dury käyttäytyy provosoivasti.

Kuva

Pääosan esittäjä Andy Serkins tekee hienoa työtä, hieman samoin kuin Gainsbourg-elokuvan Eric Elmosnino. Hänkin laulaa - tai puhuu - esikuvalleen uskollisesti, ja musiikkiesitykset ovatkin elokuvan parasta antia. Duryn ihmissuhteita voitaisiin kuvata syvällisemminkin. Kuten Gainsbourg-elokuvassa, artistin vaikea luonne myönnetään, mutta fokuksessa ovat tämän karisma ja visio, jotka viime kädessä oikeuttavat itsekeskeisen käytöksen. Molemmat elokuvat myös jättävät näyttämättä artistin kuoleman, kuin jättäen tämän elämään ikuisesti työnsä myötä. Realistista moinen ei ole, mutta voiko todentuntua edellyttääkään pohjasävyltään ihailevalta rock-elokuvalta?

♠

Ilosaarirock 16. - 17.7.

En ole ollut mikään festari-ihminen enää sen jälkeen, kun lakkasin olemasta teini-ikäinen. Viihdyn kotona enkä häpeä myöntää sitä. Nyt oli kuitenkin pakko lähteä maakuntaan, kun kaikkien aikojen paras livebändi Sielun veljet palasi lavalle 20 vuoden tauon jälkeen. Ja olihan siellä se Madnesskin.

Kuva

Sielun veljien näkeminen jännitti. Olin odottanut keikkaa niin paljon, että pelkäsin pettyväni pahasti, kun lavalle marssisi lauma kesyyntyneitä viisikymppisiä perheenisiä (ja nyttemmin isoisiä, herranen aika!). Pelko oli turha. Soitto kulki takuuvarmasti, ja biisivalinnoissa oli riittävästi yllätyksiä. Peltirummun ja Huda hudan, mielestäni ehkä bändin heikoimpien esitysten, ohella kuultiin useita suosikkikappaleitani, esimerkiksi Satama, Laatikoita, On mulla unelma ja Kansallispäivä. Etenkin solisti Ismo Alanko ja kitaristi Jukka Orma esiintyivät energisesti ja täyttivät lavan karismallaan. Rytmiryhmä Jouko Hohko ja Alf Forsman esiintyi hillitymmin. Sekoilu oli seestynyt sitten '80-luvun, eikä lavalla juuri kaatuiltu, mutta esitys oli viihdyttävää seurattavaa, mistä on kiittäminen erityisesti Orman ja Alangon humoristisia kaksintaisteluja.

Ainoa huono puoli keikassa oli se, että (onneksi pieni) osa yleisöstä käyttäytyi sikamaisesti ja oli vähällä aiheuttaa hengenlähdön nöyrälle toimittajallenne. Jos luette tätä, te keski-ikäiset sekakäyttäjät ja uusnatsit, hävetkää niin hemmetisti. Sama koskee vieressä seissyttä perheenisää, joka uhkasi pistää viereisiä teinejä turpaan ihan vain siksi, että joku muu töni nuoria häntä kohti. Pientä suhteellisuudentajua, kiitos.

Kuva

Madness oli sunnuntain kohokohta ainakin minulle. Bändi kuulosti yhtä hyvältä kuin levyllä ja esiintyi niin ikään energisesti ja hauskasti. Kappalevalinnat painottuivat yhtyeen suurimpiin hitteihin. Erityisesti Our House, Baggy Trousers, House of Fun ja Night Boat to Cairo villitsivät yleisön, joka tanssi kiitettävän innokkaasti mukana alusta loppuun asti yltyen välillä alla olevan kuvan tapaiseen letkajenkkaan. Keikasta jäi tavattoman hyvä mieli, eikä minua enää varsinaisesti harmittanut, että täytyi lähteä Joensuuhun asti.

Kuva

Edit: innokkaimmat ovat jo lisänneet Youtubeen näytteitä.

Täytepäivitys

Tämä on sellainen ärsyttävä jotain on tehtävä -tyyppinen blogipäivitys. Äitini on periyttänyt ja/tai ympäristöaltistanut minulle mieltymyksen 70-luvun soundeihin. Ja kyllä minä mieluummin suosittelen tällaisia piisejä kuin tunnustan, että katsoin eilen usean jakson Martinaa ja Eskoa.

CMX Tavastialla 5.12.

Olin ollut synkeällä päällä koko päivän. En varsinaisesti ollut keikkatuulella, mutta päätin mennä, kun kerran lippukin oli jo hankittu. Onneksi menin. Tuntui kuin olisi nähnyt vanhan ystävän pitkästä aikaa.

Setin avannut Kivinen kirja ei ole ikinä kuulunut suosikkeihini, mutta päätin keskittyä siihen, että olen nyt lempiyhtyeeni keikalla, en siihen, että tää piisi ei oo niiden paras. Yhtye soitti hyvin ja oli huumorintajuisella tuulella. Yrjänä suhtautui huvittuneen paheksuvasti yleisön banaaliin jee-kuorolauluun. Rasio, joka ei  suunnilleen koskaan puhu, spiikkasi jopa neljästi - hän esimerkiksi valitti yleisön lihoneen.  Mutta se on vain CMX:n tapa ilmaista rakkautensa faneja kohtaan.

CMX on aina ollut lavaesiintymiseltään minimalistinen. Pienet ilmeet ja eleet ovat heidän tapansa viestiä. Musiikin ollessa ääripateettista on ehkä hyväkin, että pyrotekniikka jätetään muille bändeille. Loppujen lopuksi riittää, kun Yrjänä katsoo pitkään silmiin.

Settiin oli valikoitu melko kattava yhdistelmä uutta ja vanhaa tuotantoa. Jokaista uuden Iäti-levyn kappaletta kohden kuultiin kaksi vanhempaa, mikä piti tunnelman innokkaana läpi esityksen. Sydäntäni lämmitti erityisesti, että Marian ilmestys, Rautakantele, Aamutähti, Neljäs valtakunta, Matti ja Kuoleman risteyksestä kolme virstaa pohjoiseen tulivat esitetyiksi. Uuden levyn kappaleista kuultiin Sateenkaaren pää, Taistele, Kappaleina, Kuoleman kulkumies ja Auringon kultainen kaupunki. Kaiken kaikkiaan toimiva, joskin liian lyhyt, keikka. CMX on syystäkin lempiyhtyeeni.

Innostumisesta

Olen jo jonkin aikaa valitellut ystävilleni, etten enää innostu samalla tavoin musiikista kuin nuorena. Olin onneksi väärässä. Tänä syksynä olen hurahtanut peräti kahteen artistiin juuri sellaisella nololla teini-ikäisen innolla, jota olen nostalgisesti muistellut. Olen kuunnellut parhaita kappaleita kymmeniä kertoja peräkkäin niihin kyllästymättä.

Ensimmäisenä tuli Serge Gainsbourg, josta kirjoitin hieman elokuva-arvioni yhteydessä. Kameleonttimainen, vaikeasti määriteltävä, shokeeraava - nämä määritelmät sopivat sekä Gainsbourgiin että toiseen innostajaani, Oingo Boingoon. Elokuvasäveltäjänä paremmin tunnetun Danny Elfmanin vuosina 1976 - 1995 johtama yhtye sekoitti muun muassa uutta aaltoa, skata, syntikkapoppia ja progressiivista vaihtoehtorockia kieroutuneesti ja täysin jäljittelemättömästi. 

 Kuva

Kuten Puhuva irtopää -blogin pitäjä yhtyettä kuvailee: "Oingo Boingo on jollain kierolla tavalla kuin seurue huippuluokan musikantteja, jotka esittävät rock-yhtyettä. - -  Ja minkä klassisessa tyylittelyssä ehkä Queen-vokalistille häviääkin (korostan konditionaalia), Elfman voittaa kyvyssä pysytellä luomiensa orkesterivallien tasalla ja yllä. ”Insanityllä” hän sulkee yhtyeensä uran siistiksi ympyräksi kuulostaessaan kappaleen loppuhuipennuksessa juuri siltä pakkopaitaiselta psykopaatilta, jonka äänellä kiemurtelee läpi koko esikoisalbumin Only a lad." Minulla ei ole tähän mitään lisättävää.

♠

Vie héroïque

Joann Sfarin ohjaama elämäkertaelokuva Gainsbourg - vie héroïque (2010) on sarjakuvamainen episodielokuva ranskalaisen musiikkimaailman eräästä vaikutusvaltaisimmasta hahmosta, Serge Gainsbourgista (synt. Lucien Ginsburg). Gainsbourgin musiikki on syystäkin vahvasti läsnä läpi elokuvan. Je t'aime... moi non plus kuullaan, samoin monia muita tunnetuimpia kappaleita, esimerkiksi katkelmia Histoire de Melody Nelson -levyltä (1971).

Elokuva koostuu kronologisessa järjestyksessä esitettävistä erillisistä kohtauksista.  Katsojalle olisi helpointa, jos hän tuntisi Gainsbourgin elämänvaiheet entuudestaan pääpiirteittäin - muuten tapahtumat saattavat tuntua turhan irrallisilta. Juonen koheesiota on yritetty lisätä  paholaismaisen alter ego -hahmon kautta, mutta ratkaisu tuntuu hieman pakotetulta. Nuoren pojan mielikuvituksen metaforana animoitu hahmo vielä toimisi, mutta läpi elokuvan käytettynä se menettää tehoaan.

Kuva

 

Nimiroolin esittäjä Eric Elmosnino hallitsee loistavasti Gainsbourgin elekielen. Erityisesti vanhaa, jo sekavaa Gainsbourgia esittäessään hän on vaikuttava ja äärimmäisen uskottava. Elmosnino myös laulaa omat osuutensa itse, mistä chapeau! Myös muut näyttelijät tekevät vahvaa työtä, joskaan eivät aivan yhtä oivallista kuin karismaattinen Elmosnino.

Kuva

Elokuva on viihdyttävä tribuutti provosoivalle taiteilijalle, eikä se yritä kummoisemmin analysoida henkilöä myyttien takana. Gainsbourg esitetään aluksi pikkuvanhana lapsinerona, sittemmin epävarmana nuorena aikuisena, josta kasvaa häpeämätön skandaalinaiheuttaja ja naistenmies. Loppuvuosien kiusallisimmat hetket Vie héroïque sivuuttaa, ja hyvä niin. Rappeutuneen vanhuksen viimeisien vaiheiden kulkua ei ole vaikea kuvitella.

♠

CMX-pitoista syksyä

A.W. Yrjänä kuvaa uutta runokirjaansa Angelusta tyylilleen ominaisen mahtipontisesti: "Latinankielinen otsikko on minulle seremoniamestarin sauvan kolminkertainen jyske lattiaan: Nyt alkaa esitys. Kirja on temenos, rajattu, pyhä alue, jossa spektaakkeli tapahtuu: siellä rukoillaan, loitsutaan, taiotaan. Järjen tuolla puolen, unessa, painajaisessa." Angelus on suorapuheista satiiria, synkeää kuvausta hengettömästä maailmasta, jossa millään ei ole merkitystä. 

 Kuva: Mats Õun 2008

Siinä missä Yrjänän laulutekstit ovat alkaneet viime vuosina ärsyttää minua helppotajuisuudellaan, hänen proosarunonsa ovat entistä puhuttelevampia, täynnä haudanmustaa huumoria ja aikalaiskritiikkiä: "Kaikki tiet vie kuopan reunalle / lapio reippaasti käteen / ei näitä luoteja kaikille riitä". Lauluissa Yrjänän paatos korostuu ja eksyy ajoittain tahattoman komedian puolelle. Kuunnelkaa vaikka CMX:n uuden Iäti-levyn kappaleet Kappaleina ja Taistele.

Angelus on yhtenäinen ja synkänhauska teos, kiinnostava yhteiskuntakritiikki, vaikkei Yrjänän kaikkia näkemyksiä jakaisikaan. Iäti on  välillä teksteiltään turhankin tuttu. Se on vakavampi kuin samoja teemoja ironisesti käsittelevä runokokoelmakollegansa. Se on rehellinen ja siksi pilkalle altis. Pelkistetty pop-kuulokuva on tunteikkaampi kuin edeltäjälevy Talvikuninkaan metallinen kylmyys. Vielä muutamankin kuuntelukerran jälkeen vierastan helposti lähestyttäviä kappalerakenteita - CMX soi nykyään jo Radio Novassa! - toisaalta olen huomannut pitäväni levystä sitä enemmän, mitä enemmän sitä kuuntelen. Iäti on melankolinen ja rauhallinen ja muistuttaa sikäli esimerkiksi Vainajala-levyn lempeää surua. Parhaimmillaan levy tuntuu sylissä olemiselta. Iäti vaatii kuulijaltaan eläytymistä, mutta palkitsee tunnetason yhteydellä. Totenmann saa jopa kaltaiseni kyynikon nieleksimään kyyneliä.

♠

Loppuun katseltu kukkanen

http://www.youtube.com/watch?v=vURx2OjjQDc

Ian Dury

Äitini nuoruudensuosikki onkin aika mielenkiintoinen tuttavuus! Aion kuunnella tämän aika monta kertaa lähipäivinä.

♠