Tosi hyvä

"Minä tiedän hyvin, sinä isket minua
Minä arvasin sen jo siitä tavasta
Miten tuijotat minua liian pitkään
Minä virnistän sinulle pöydän yli

Siirrän sokeriastiaa
Laitan sormet kaulalleni

Jos sattuu hiljainen hetki
Tuijotamme toisiamme
Rohkeasti hymyillen
Ja kosketat minua jalalla
Ikään kuin vahingossa

Sinä tajuat että olen mukava
Minä nauran jutuillesi miettimättä
Jos joku tarkkailisi meitä
Hän ymmärtäisi mistä on kysymys

Siirrän sokeriastiaa
Laitan sormet kaulalleni"

Armoa ei, Siperiaan!

Välimerkeillä on väliä. "Ruokaa ei aseita" voi tarkoittaa kahta aika eri asiaa riippuen siitä, kuinka pirullisesti tekstin mielessään jaksottaa. "Ruokaa ei, aseita" on ainakin minun primääritulkintani.

Suosikkilevyni kautta aikain

Björk!

Kuva

Menin ensi kertaa Flow'hun, koska ihana Björk Guðmundsdóttir esiintyisi siellä. Noin muuten trendikkäiden nuorien näyttäytymisjuhla ei voisi kiinnostaa vähempää. Menin hyvissä ajoin festivaalipaikalle sen ainoan kaverini kanssa, joka suostui olemaan seuranani edes Jason Moranin esityksen ajan (hänkin tosin jätti minut sittemmin Pepe Deluxén keikalle). Pitkästyneenä vilkuilin kelloa ja kävin laiskasti seuraamassa muutamaa muuta esitystä (Dām Funk; Bear Bones, Lay Low; Orchestre Poly-Rythmo de Cotonou).

Pitkän ja pidemmältä tuntuneen odotuksen päätyttyä alkoi tapahtua. Siniseen peruukkiin ja lateksiseen lonkeropukuunkin pukeutuneena Björk teki äärimmäisen suuren vaikutuksen. Setti painottui uusiin Biophilia-kappaleisiin ja joihinkin vanhoihin hitteihin (Jóga, Hunter, Isobel, Pluto, Pagan Poetry, Hidden Place). 

Kuva

Lähes viisikymppisenäkin lapsenomaisesti ympäri lavaa kipittävä laulaja tarjosi visuaalisesti näyttävän, hiotun esityksen. Yksittäisistä show-elementeistä hulluin oli ehdottomasti salamakone, joka näkyy oheisessa Thunderbolt-videossa. Encoreina kuultiin Possibly Maybe ja villiksi pogoamiseksi yltynyt Declare Independence, jonka Björk omisti Pussy Riotille ja sananvapaudelle. Täydellistä.

Suosikkieläin

This is not over

BEARS!

Jos ei auennut, katsokaa vaikka tämä.

Nip/Tuck

Katsoin teini-ikäisenä ehkä pimeintä draamakomediaa. Nip/Tuck (suom. Muodon vuoksi) kertoo kahdesta plastiikkakirurgista, jotka ovat olleet parhaita ystäviä kaksikymmentä vuotta ja jotka jakavat praktiikan lisäksi paljon muutakin. Sean (Dylan Walsh) on vastuullinen perheenisä, joka pohtii alati ammattietiikkaa ja tahtoisi tehdä hyväntekeväisyystyötä, Christian (Julian McMahon) motivoituu rahasta ja seksistä eikä kaihda kyseenalaisiakaan keinoja saada haluamansa. Seanin vaimo Julia (Joely Richardson) on jättänyt lääketieteen opinnot voidakseen hoitaa lapsiaan kotona ja kamppailee arvottomuudentunteen ja katkeruuden kanssa. Sivuhenkilöistä kiinnostavimpia ovat anestesialääkäri Liz (Roma Maffia) sekä Christianin kanssa - tavallaan - lapsen saava Gina (Jessalyn Gilsig).

Kuva

Nip/Tuck on rujonkaunista viihdettä. Se yrittää toisinaan olla ajatuksia herättävä älykkösarja, mutta enimmäkseen ei. Se provosoi ja koukuttaa mielikuvituksellisilla juonikuvioilla. Pelkästään kolmannen kauden alkuun mennessä sarjassa on nähty huumeita, seksiaddikteja, transseksuaaleja, insestiä, pedofiliaa ja nekrofiliaa - näin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Juonenkäänteet ovat niin ylilyötyjä, että jossain kohtaa äärimmäisyys muuttuu komiikaksi. En osaa kuvitella, mitä shokeeraavaa viimeiselle 6. kaudelle on voinut enää jäädä.

"Kaikki on allright ainakin minulla. En tiedä, onko muilla."

No ei ole. Mutta onneksi maailmassa on sellaisia asioita kuin Matti Nykäs -sitaatit!

"Asiat ovat sekaisin kuin Haminan kaupunki."

"Tekemätöntä ei saa tekemättömäksi."

"Kun sä lähdet hyppyyn, sä olet ihan yksin. Sä joudut siinä hyppyrinnokalla tekemään yksinäsi ihan omat ratkaisut. Sä oot siellä ylhäällä ihan up yours."

"En suosittele antabusta kenellekään. Sen kanssa tulee ryypätessä ihan kammottava olo."

"Minä olen venäläinen, vaikka ei ole punaista päällä, olen kommunisti, mutta näyttelen vaan. Oikeasti olen ihminen, joka kävelee ja puhuu puhelimeen."  

Sivuhuomio

Kaunis tämä Anna Ahmatovan runoon sävelletty kappale. Onni ja onnettomuus ovat joskus kovin lähellä toisiaan.

Daniel Robert Elfman on aika mielenkiintoinen tapaus

Kenties nörttimäisintä ja omituisinta musiikkia tästä aihepiiristä. Puhdasta mahtavuutta.

Surrealistinen tuomentuoksuinen aamuöinen hetki leikkipuistossa

Olen ymmärtänyt, mitä onni on. Se on sopivassa vaihe-erossa keinumista aamuyöllä konemusiikkibileiden naapurissa. Se on Vesa-Matti Loiri älypuhelimessa. Se on lämmin tuomentuoksuinen sumuinen hetki, josta tulee pitää kiinni.

Orma & co. Korjaamolla 24.5.

Asiaa nelisen vuotta harkittuani (spontaanisuus - mitä se on?) osallistuin viimein Jukka Orman kuukausittaiseen klubi-iltaan (ent. Voodoo-klubi) Korjaamolla. Kevään viimeinen iltama yllätti jopa kaltaiseni Orma-maanikon positiivisesti; tunsin (gasp!) oloni onnelliseksi. Illan isännän johdantopuheessaan linjaama konsepti "aikuisviihdettä koko keholle - myös hartioiden yläpuoliselle osalle" ei ollut liioittelua.

Orma & co -bändi (Orma - kitara ja laulu, Mamba Assefa - rummut ja Ulf Krokfors - basso) soitti hämmentävän akustisen taidepläjäyksen jälkeen Tuomari Nurmion kappaleita triona ja kvartettina (vierailevana solistinaan Roni Martin).  Tämän jälkeen Orma haastatteli Hannu Nurmiota tämän elämästä ja urasta. Keskustelu yltyi suorastaan verbaaliseksi mittelöksi, kun Orma esitti näkemyksen, että Handen musiikissa on paljon "väkevää seksuaalisuutta" - Nurmio palautti kommentin toteamalla, että tulkinta on vain kuulijan päässä. Orma vastasi siteeraamalla kappaleen Hunajainen paholainen tekstiä - ja voitti tämän erän.

Illan lopuksi Nurmio esitti Orma & co:n kanssa Elviksen kappaleita riehakkaassa tunnelmassa. Leveä hymy jäi myös seurueeni riesaksi loppuyöksi. 

Jälkijunailijan sunnuntai

 

Coolit hipsterit ja minä olimme eilen Siltasessa brunssilla. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, joten tulin vähän etuajassa harhailemaan Hämeentie 13:n punatiilikompleksin luo. Samalla huomasin, että oho, tässäkö on Kuvataideakatemia! Lienee tarpeetonta huomauttaa, että olen espoolainen.

Kuvataideakatemiassa on vielä 3.6. asti meneillään opiskelijoiden lopputyönäyttely Kuvan kevät, jonne on vapaa pääsy joka päivä klo 11 - 18. Suosittelen käväisemään! Tummasävyinen näyttely on näkemisen arvoinen.

Ei mikään varsinainen oivallus, mutta

...olen pohdiskellut ajoittain tätä Kysy-palstallakin esille tullutta aihetta:

"Olen kuunnellut CMX:ää n. 10-vuotiaasta ja huomaan nyt nauttineeni Yrjänän lyriikoista enemmän silloin, kun kukat ja mehiläiset eivät olleet vielä tulleet tutuiksi. Onko vika minussa, teissä vai maailmassa yleensä?

Ehkä se johtuu siitä, että Halmkronan mielestä kaikki tekstimme kertovat panemisesta" 

Eikä pelkästään Halmkronan mielestä. TJEU.

 

Futurismia ja Sophie Callea EMMAssa

Espoon modernin taiteen museo EMMA houkutteli minut visiitille italialaista futurismia esittelevällä näyttelyllään. Näyttelyn kuvauksessa kirjoitetaan: "Futurismi sai alkunsa italialaisen monitaiteilija Filippo Tommaso Marinettin (1876 - 1944) ensin Italiassa ja pian sen jälkeen ranskalaisessa Le Figarossa 20.2.1909 julkaistusta manifestista. Futuristinen liike ihannoi uutta urbaania maailmaa; koneita, melua, vauhtia ja liikettä. Futuristit taistelivat uuden puolesta vanhaa vastaan; meluava kiivas auto oli kauniimpi kuin klassinen marmoriveistos." Tämä sai minut innokkaasti lähtemään Tapiolaan - olenhan myös dadan ja surrealismin intohimoinen ystävä.

Mielikuvani futurismista oli kutakuinkin tällainen: rikottua geometrista muotoa, metallia, liikettä, epätavallisia väriyhdistelmiä.

EMMAn valikoima oli tätä, mutta se oli myös paljon sellaista, jota en assosioinut futurismiin. Toki liike oli hajanainen ja jakautui moneen alalajiin, kuten venäläiseen kubistiseen futurismiin - joka lienee pääasiallinen mielikuvani aiheesta. Mukana oli yllättävän seesteisiä ja esittäviäkin teoksia, ja toisaalta myös sellaisia, jotka soveltuivat käytettäväksi fasistien propagandassa - ehkä uhma ei vielä ollut kääntynyt dadan anarkiaksi ja pilkanteoksi. Italialainen futurismi jätti minut hieman kylmäksi, mutta Sophie Calle (s. 1953), josta minulla ei ollut mitään ennakkokuvaa, löi täysin ällikällä.

Take Care of Yourself on kuvataidetta, installaatiota, tekstiä ja muutakin. EMMA markkinoi: "Teoksen alkuperäinen ranskankielinen versio Prenez Soin de Vous esitettiin Ranskan paviljongissa Venetsian biennaalissa vuonna 2007 ja oli sen kohokohtia. Teoksen teema on sähköpostikirje, jonka Calle sai miesystävältään ”X”. Kirjeessä tämä lopetti heidän suhteensa ja kirje päättyi sanoihin 'Take care of yourself'."

Calle pyysi yli sataa naista - taiteilijoita, tutkijoita, lapsia - esittämään oman näkökulmansa erokirjeestä haluamassaan muodossa, kirjeenä, vaatteena, tekstiviestinä, lauluna tai miten vain. Synkkä komiikka vuorottelee epätoivon, uhman ja ymmärryksenkin kanssa muodostaen vivahteikkaan ja älykkään kokonaisuuden. En muista, milloin jokin teos olisi viimeksi tehnyt minuun näin suuren vaikutuksen.

Kuvat pöllitty netistä ja EMMAn sivuilta.

Radiosuositus musiikin ystäville

Kuva

 

Jukka Orman perjantaisin klo 12 Radio Helsingistä tuleva ohjelma Orman oppivuodet  on sympaattinen turinatuokio, jossa kitaristilegenda soittaa kunkin ohjelman teemaan sopivia biisiharvinaisuuksia ja lukee väliin kokeellista runoutta. Ehdoton hyvän mielen tuoja musiikkiin intohimoisesti suhtautuville. Take it from an obsessive Orma fan.

Amália Rodrigues meets David Byrne

 Huomatkaa yhtäläisyys.

I have low esteem for everyone else

Olen varhaisteini-iästä asti ollut mitä suurin Daria-fani. Herkälle yläastenörtille MTV:n animaatio (1997 - 2002) oli elintärkeä henkireikä, lähes ainoa järjissä pitävä asia. Älykäs ja sarkastinen Daria Morgendorffer ei tinkinyt rehellisyydestään, vaan kieltäytyi mukautumasta ympäröivän todellisuuden typeryyteen. Hänen paras ystävänsä Jane Lane oli parhaan ystäväni alter ego, tarkkanäköinen taiteilija, joka jakoi hänen kanssaan roskaruoan ja halveksunnan koulutovereita kohtaan. Toisin kuin muut tv-sarjat, Daria teki kaltaisistamme hylkiöistä esikuvia.

Nyt, jo valmistuttuani yliopistosta, katsoin sarjan kokonaan alusta loppuun ensimmäistä kertaa. Huomioni kiinnittyi siihen, että tilannekomedialuonteestaan huolimatta Daria on jatkuvajuoninen sarja, joka alati viittaa omaan historiaansa. Paria ääninäyttelijävaihdosta lukuun ottamatta se on hämmästyttävän johdonmukainen ja uskollinen itselleen; esimerkiksi ensimmäisessä jaksossa ohimennen mainittava lapsuuden musteläikkätesti tuodaan uudelleen esiin 5. kauden päätösjakson takautumassa. Hahmot ikääntyvät ja osa heistä jopa kehittyy sarjan edetessä. Näin on erityisesti Darian pikkusiskon Quinnin kohdalla: hänen pinnallisuutensa alla on sittenkin hyväntahtoisuutta ja näkemystä.

Daria oli nokkela ja hauska sarja, joka käsitteli vakaviakin aiheita järkevästi ja terävästi. Opettavainen sävy häiritsi vain harvoin - useimmiten katsojan älyä kunnioitettiin. Tämän parempaa vertaistukea ei älykkönuorisolle voi antaa.

Kuvat: MTV

Anxiety Cat