Ilosaarirock 16. - 17.7.

En ole ollut mikään festari-ihminen enää sen jälkeen, kun lakkasin olemasta teini-ikäinen. Viihdyn kotona enkä häpeä myöntää sitä. Nyt oli kuitenkin pakko lähteä maakuntaan, kun kaikkien aikojen paras livebändi Sielun veljet palasi lavalle 20 vuoden tauon jälkeen. Ja olihan siellä se Madnesskin.

Kuva

Sielun veljien näkeminen jännitti. Olin odottanut keikkaa niin paljon, että pelkäsin pettyväni pahasti, kun lavalle marssisi lauma kesyyntyneitä viisikymppisiä perheenisiä (ja nyttemmin isoisiä, herranen aika!). Pelko oli turha. Soitto kulki takuuvarmasti, ja biisivalinnoissa oli riittävästi yllätyksiä. Peltirummun ja Huda hudan, mielestäni ehkä bändin heikoimpien esitysten, ohella kuultiin useita suosikkikappaleitani, esimerkiksi Satama, Laatikoita, On mulla unelma ja Kansallispäivä. Etenkin solisti Ismo Alanko ja kitaristi Jukka Orma esiintyivät energisesti ja täyttivät lavan karismallaan. Rytmiryhmä Jouko Hohko ja Alf Forsman esiintyi hillitymmin. Sekoilu oli seestynyt sitten '80-luvun, eikä lavalla juuri kaatuiltu, mutta esitys oli viihdyttävää seurattavaa, mistä on kiittäminen erityisesti Orman ja Alangon humoristisia kaksintaisteluja.

Ainoa huono puoli keikassa oli se, että (onneksi pieni) osa yleisöstä käyttäytyi sikamaisesti ja oli vähällä aiheuttaa hengenlähdön nöyrälle toimittajallenne. Jos luette tätä, te keski-ikäiset sekakäyttäjät ja uusnatsit, hävetkää niin hemmetisti. Sama koskee vieressä seissyttä perheenisää, joka uhkasi pistää viereisiä teinejä turpaan ihan vain siksi, että joku muu töni nuoria häntä kohti. Pientä suhteellisuudentajua, kiitos.

Kuva

Madness oli sunnuntain kohokohta ainakin minulle. Bändi kuulosti yhtä hyvältä kuin levyllä ja esiintyi niin ikään energisesti ja hauskasti. Kappalevalinnat painottuivat yhtyeen suurimpiin hitteihin. Erityisesti Our House, Baggy Trousers, House of Fun ja Night Boat to Cairo villitsivät yleisön, joka tanssi kiitettävän innokkaasti mukana alusta loppuun asti yltyen välillä alla olevan kuvan tapaiseen letkajenkkaan. Keikasta jäi tavattoman hyvä mieli, eikä minua enää varsinaisesti harmittanut, että täytyi lähteä Joensuuhun asti.

Kuva

Edit: innokkaimmat ovat jo lisänneet Youtubeen näytteitä.

Buy the ticket, take the ride

Suunnilleen maailman viimeisenä minäkin näin elokuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998). Gonzo-journalismin hengessä avasin oluen ja sukelsin Hunter S. Thompsonin (vai ohjaaja Terry Gilliamsin?) outoon maailmaan. Paahteisella aavikolla huumepäissään kaahaavien Raoul Duken (Johnny Depp) ja Dr. Gonzon (Benicio del Toro) seikkailun seuraamiseen ei liene soveliaampaa ajankohtaa kuin sietämätön hellepäivä; lievä nestehukka vain tehostaa elokuvan tunnelmaa.

Kuva

Avauskohtaus, jossa Vietnamin sodan näkymien taustalla soi Julie Andrewsin tulkitsema My Favorite Things, on silkkaa neroutta. Myös muu elokuva on täynnä vastaavia kauhean ja koomisen kontrasteja. Otaksuttavasti (en ole tietenkään lukenut alkuperäisteosta) Thompsonia on kiittäminen kertoja Duken kadehdittavasta verbaliikasta ja tarinan absurdista komiikasta. "I'm a relatively respectable citizen. Multiple felon perhaps, but certainly not dangerous", Duke linjaa saapuessaan hotellille, jossa huumepoliisit pitävät konferenssia. Mukanaan Dukella on laukku, jonka sisällössä olisi ammattilaisnistillekin tekemistä useaksi viikoksi.

Katsojalle ei aina ole selvää, mikä tarinassa on todellista ja mikä hallusinaatiota, mutta mitäpä siitä. Hapokas sekoilu on häiritsevyydessään erittäin hauskaa katsottavaa. "We can't stop here, this is bat country!"

♠