Haven't you ever ridden on that streetcar?

Suurin osa sivistyksestäni perustuu Simpsoneihin. Niin myös tämän elokuvan (tai alunperin tietysti näytelmän)  aiempi tuntemukseni. Tiesin, että Viettelysten vaunun  (A Streetcar Named Desire, 1951) päähenkilö on Blanche DuBois -niminen nainen, jota hänen raakalaismainen lankonsa kohtelee lievimmin sanoen huonosti. Bongasin dvd:n kirjastosta ja päätin, että nyt, yli kymmenen vuotta animaation näkemisen jälkeen, on aika nähdä simpsoniton versio.

 Kuva

Elia Kazanin elokuvasovitus on koskettava ja aikansa tuotokseksi varsin raju. Minun sukupolveni on tottunut silmänräpäyksen nopeudella etenevään seksiin ja silpomiseen, joten teoksen alkuperäinen shokkiarvo ei täysin toteudu. Siitä huolimatta nykykatsojankin on pakko arvostaa muun muassa taitavaa kuvakerrontaa. Esimerkki oivallisesta symboliikasta tulee seuraavan spoilerin muodossa: Päähenkilön raiskatuksi tulemista ei sensuurin vuoksi voida näyttää, joten se ilmaistaan rikki paiskautuvan peilin avulla. Seuraavaksi leikataan kuihtuneisiin kukkiin, joita pestään letkulla irti kadusta. Äärimmäisen tylyä.

Myös näyttelijät ovat erinomaisia. Blanche DuBois'n (Vivien Leigh) turhamainen hauraus välittyy, samoin hänen sisarensa Stellan (Kim Hunter) miestään kohtaan tuntema inhon ja himon välimuoto. Stellan miehen,  väkivaltaisen, brutaalin ja toisaalta lapsenomaisen Stanleyn, roolissa loistaa nuori Marlon Brando. Hahmoihin - myös sivummalle jäävään Mitchiin (Karl Malden) - on saatu useita tasoja; he ovat monimutkaisia henkilöitä, joita kohtaan herää läpi elokuvan säilyvä mielenkiinto.

Kuva

Pidän harvoista elokuvista, mutta Viettelysten vaunu on niin hyvä, että saattaisin ostaa sen omaan kokoelmaanikin. Ja tällähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että Brando oli aika kuuma.

P.S. Tennessee Williamsin alkuperäisteos voisi olla seuraavana perehtymislistalla. Babysteps, babysteps.

♠

CMX-pitoista syksyä

A.W. Yrjänä kuvaa uutta runokirjaansa Angelusta tyylilleen ominaisen mahtipontisesti: "Latinankielinen otsikko on minulle seremoniamestarin sauvan kolminkertainen jyske lattiaan: Nyt alkaa esitys. Kirja on temenos, rajattu, pyhä alue, jossa spektaakkeli tapahtuu: siellä rukoillaan, loitsutaan, taiotaan. Järjen tuolla puolen, unessa, painajaisessa." Angelus on suorapuheista satiiria, synkeää kuvausta hengettömästä maailmasta, jossa millään ei ole merkitystä. 

 Kuva: Mats Õun 2008

Siinä missä Yrjänän laulutekstit ovat alkaneet viime vuosina ärsyttää minua helppotajuisuudellaan, hänen proosarunonsa ovat entistä puhuttelevampia, täynnä haudanmustaa huumoria ja aikalaiskritiikkiä: "Kaikki tiet vie kuopan reunalle / lapio reippaasti käteen / ei näitä luoteja kaikille riitä". Lauluissa Yrjänän paatos korostuu ja eksyy ajoittain tahattoman komedian puolelle. Kuunnelkaa vaikka CMX:n uuden Iäti-levyn kappaleet Kappaleina ja Taistele.

Angelus on yhtenäinen ja synkänhauska teos, kiinnostava yhteiskuntakritiikki, vaikkei Yrjänän kaikkia näkemyksiä jakaisikaan. Iäti on  välillä teksteiltään turhankin tuttu. Se on vakavampi kuin samoja teemoja ironisesti käsittelevä runokokoelmakollegansa. Se on rehellinen ja siksi pilkalle altis. Pelkistetty pop-kuulokuva on tunteikkaampi kuin edeltäjälevy Talvikuninkaan metallinen kylmyys. Vielä muutamankin kuuntelukerran jälkeen vierastan helposti lähestyttäviä kappalerakenteita - CMX soi nykyään jo Radio Novassa! - toisaalta olen huomannut pitäväni levystä sitä enemmän, mitä enemmän sitä kuuntelen. Iäti on melankolinen ja rauhallinen ja muistuttaa sikäli esimerkiksi Vainajala-levyn lempeää surua. Parhaimmillaan levy tuntuu sylissä olemiselta. Iäti vaatii kuulijaltaan eläytymistä, mutta palkitsee tunnetason yhteydellä. Totenmann saa jopa kaltaiseni kyynikon nieleksimään kyyneliä.

♠

Järjetöntä

Olen jo pitkään ollut kirjoittamatta kaunokirjallisia tekstejä. Kaiken kuluneisuuden ongelma riivaa, jos yritän. Tämä juontuu käsityksestä, että kieli on väline, tärkeää on sisältö. Ehkä kysymys ei olekaan "mitä" vaan "miten". Lopultakaan kirjallisuudessa ei voi olla kyse muusta kuin tavasta sanoa. Tavallaan nonsenseä siis.

Minulle nonsense ei kuitenkaan ole järjetöntä. Absurdia runoutta ei tarvitse lukea arvostaakseen sitä. Se, että nonsense on olemassa, on jo sinällään statement, kuin punk. Sitäkään ei tarvitse kuunnella allekirjoittaakseen sen sanoman. Järjetön meteli, se on hätääntynyt kauhistunut huuto Munchin maalauksesta.

Koko maailma ja sen ikuinen käsittämättömyys – suhde tähän perusongelmaan määrittelee suhteen järjettömään. En rakasta järjetöntä sinänsä, vaan sen ulos manaavaa taidetta. Rakastan tunnetta, että meitä kauhistuneita on muitakin. Että en ole yksin. Järjetöntä vihaavat kieltävät järjettömän olemassaolon. He panevat pään pensaaseen. Mutta jos järjetön on aina olemassa, valittu selviytymistapa on yhdentekevä. Vain henkilökohtaisella selviytymisellä on merkitystä. Patologisen rehellisenä minun on turvauduttava absurdismiin, mutta ymmärrän niitä, jotka kammoavat sitä. Ordnung ist unmöglich – denn ordnung muss sein.

♠

Rantakassiin mukaan: Ihmissuhdedraamaa Marivaux'n tapaan

Pierre Carlet de Chamblain de Marivaux (1688-1763) on merkittävä ranskalainen 1700-luvun kirjailija, joka hyväksyttiin Académie françaiseen 1742. 

Monet Marivaux'n teoksista käsittelevät rakkautta ja tekevät osuvia ja ajattomia havaintoja ihmisyydestä ilman ryppyotsaista saarnausta. Tarinoiden riemukkaan dramaattinen kerronta ja miljöökuvaus saavat jopa Ylpeyden ja ennakkoluulon kalpenemaan. 

La Dispute (1744) kuuluu Marivaux'n loppukauden tuotantoon. Näytelmä kertoo kiehtovan tarinan neljästä orvosta, kahdesta tytöstä ja kahdesta pojasta (Églé, Azor, Adine ja Mesrin), jotka eristetään vastasyntyneinä kukin omaan metsämajaansa. Heidän ainoat ihmiskontaktinsa olivat Mesrou ja Carise, jotka toimivat heidän huoltajinaan ja opettajinaan. 

Viimein, lasten aikuistuttua, heidän annetaan tutustua toisiinsa ja ulkomaailmaan. Syntyy rakkaustarinoita, joita kuitenkin pian uhkaavat kilpakosijat ja narsismi. Mesrou ja Carise pyrkivät ohjaamaan nuorten moraalisia valintoja oikeaan suuntaan, melko tuloksetta.

Näytelmän tärkein teema on huikentelevaisuus. Teoksessa Marivaux pyrkii selvittämään, kumpi sukupuolista oli ensimmäisenä syyllinen kevytmielisyyteen lankeamukseen...Ohimennen pureudutaan myös valistuksen ajan filosofisiin kysymyksiin luonnolain, positiivisen lain ja le bon sauvagen problematiikasta.

Valloittavaa kesälukemista rannalle tai puistoon!

Ranskankielinen näytelmä löytyy täältä: La Dispute fr

♣

OBERIU

ОБэРИу - Объединение реального искусства (Todellisen taiteen yhdistys) oli  1920-1930-luvulla toiminut venäläisten avantgardistien ryhmittymä, joka tunnettiin muun muassa omintakeisista performanssiesityksistään. Suomessakin kulttisuosiota nauttiva Daniil Harms oli eräs OBERIUn voimahahmoista, absurdeista pikkutarinoistaan ja lastenrunoistaan tunnettu eksentrikko, joka ystävänsä Aleksandr Vvedenskyn kanssa perusti yhdistyksen vuonna 1928. Muista jäsenistä mainittakoon Nikolai Zabolotsky, Konstantin Vaginov ja Igor Bahterev. OBERIU sai vaikutteita futurismista ja venäläisestä formalismista, ja siihen kuului elokuvantekijöitä, kuvataiteilijoita, näyttelijöitä sekä ennen muuta runoilijoita. Manifestissaan oberiutit julistivat vastustavansa "niitä, jotka kuohivat sanan". "Runot eivät ole piirakoita emmekä me sillejä!"

Vvedensky.

OBERIUn suosimaa nonsense-runoutta, juonirakenteen pirstaloimista ja yleistä kummallisuutta ei sosialistisen realismin aikakautena katsottu hyvällä, vaan ryhmän "kirjallinen huliganismi" tuomittiin ankarasti. Osa jäsenistä pidätettiin sensuurin kiristyttyä 1930-luvulla, ja esimerkiksi Harms kuoli vankilassa.

Harms.

OBERIUn jäsenien tekstejä julkaistiin harvakseltaan - silloinkin lähinnä lastenlehdissä - ja on sinänsä ihmeellistä, että niitä on säilynyt lainkaan jälkipolville. Ellei filosofi Yakov Druskin olisi henkensä vaarantaen livahtanut jo pidätetyn Harmsin kotiin hakemaan tämän ja muiden oberiuttien tuotoksia, heidän työstään ei todennäköisesti olisi enää jälkeäkään. Nykyäänkin OBERIU-vaikuttajien teosten löytäminen vaatii asiaan vihkiytymistä ja mieluiten sujuvaa venäjän kielen taitoa. Englanniksi on käännetty etenkin Harmsia ja Vvedenskyä, mutta myös Vaginovilta löytyy eräs englanninkielinen romaani. Vinkatkaa, jos tiedätte minua enemmän saatavilla olevista teksteistä. Toistaiseksi sivistykseni rajoittuu lähinnä Harmsin tuotantoon.

♠

Kuvat varastin Wikipediasta.

Blast from the alternative past: Goodbye Lenin

Muutin 4-vuotiaana Suomeen, mutta olen syntynyt Neuvostoliitossa. Löysin kotoa aapisen vuodelta 1990. Kirja taitaa olla viimeisiä laatuaan.

Heti ensimmäisellä aukeamalla ekaluokkalaiset kohtaavat Lenin-sedän:

"Lenin - eli. Lenin - elää. Lenin- tulee elämään."  Tämä ensimmäinen tavausharjoitus johdatti koululaiset lukutaidon ja aatteen pariin. Lukuvuoden päätteeksi he osaisivatkin jo lukea pieniä novelleja, kuten oppikirjan viimeisen tekstin " Poika ja Lenin".

Hmm, ensimmäinen oppimani laulu oli (käännettynä) : "Mä olen pieni tyttönen, en käy edes koulua, en ole nähnyt Lenininä, mutta häntä rakastan." Se ei ollut kyllä ihan totta, sillä lastentarhassa oli hänen kuvansa seinällä.

♥

Olen, siis juoksen

Haruki Murakamin What I Talk About When I Talk About Running on loistava teos, jota suosittelen kaikkien gradun kanssa kamppailevien henkireiäksi Aleksandriaan tai muuhun vastaavaan kirjoistusintoa vaihtelevasti ruokkivaan opinnäytetyönedistämiskeskukseen. 

Murakami kertoo kirjassa juoksemisesta(an):

One runner told of a mantra his older brother, also a runner, had taught him which he's pondered ever since he began running. Here it is: Pain is inevitable. Suffering is optional.

hyvin monitulkintaisella tasolla.

Murakamin kieli on niin kannustavaa, että kaikki selitykset, tekosyyt ja neljän tunnin lounaat tuntuvat menettävän pohjansa.  Mutta koska en ole vielä ehtinyt lukea kirjaa 10 sivua pidemmälle, en valitettavasti voi paljastaa, onko loppu onnellinen.

Tässä vielä pieni teaseri kirjan alkusanoista:

There's a wise saying that goes like this: A real gentleman never discusses women he's broken up with or how much tax he's paid. Actually, this is a total lie. I just made it up. Sorry!

♣