Kaiken se kestää

HBO:n Big Love (2006 - 2011) on ajatuksia herättävä ja älykäs tv-sarja. Varmaankin siksi sen näyttäminen lopetettiin Suomessa 1. kauden jälkeen. 

Sarjan keskiössä on perheelleen omistautunut, syvästi uskonnollinen liikemies Bill Henrickson (Bill Paxton). Elämä on tavallista pienine ja suurine ongelmineen - paitsi siinä mielessä, että Billillä on kolme vaimoa. Barbara (Jeanne Tripplehorn), ensimmäinen ja laillinen vaimo, suostuu ryhtymään polygamistiksi saatuaan tietää sairastavansa syöpää, koska ei halua Billin jäävän yksin. Odottamattomasti syöpä kuitenkin paranee, ja Barb joutuu elämään sekä päätöksensä että toisen vaimon, Nicoletten (Chloë Sevigny), kanssa. Myöhemmin perheeseen liittyy vielä nuori lastenhoitaja Margene (Ginnifer Goodwin).

Kuva

Draama syntyy vaimojen välisistä jännitteistä sekä Billin vaikeuksista vastata vaimojen ja työelämän vaatimuksiin. Sanotussa ja sanomattomassa on paljon merkitystä, eikä hyvällä tahdollakaan ole helppoa ymmärtää läheistensä tekemisiä. Toisaalta väkivaltaisiakin yhteenottoja syntyy Nickin isän, profeetaksi julistautuneen Roman Grantin, kanssa, jonka valtaa Bill perheineen vastustaa.

Viidettä kautta lukuun ottamatta Big Love on erinomaisesti käsikirjoitettua ihmistenvälisen kommunikaation ongelmien, naisen alisteisen aseman ja valtataistelujen kuvaamista. Suosittelen varsinkin ihmisille, joilla on kontakteja uskonnollisiin yhteisöihin. 

"Kaikki on allright ainakin minulla. En tiedä, onko muilla."

No ei ole. Mutta onneksi maailmassa on sellaisia asioita kuin Matti Nykäs -sitaatit!

"Asiat ovat sekaisin kuin Haminan kaupunki."

"Tekemätöntä ei saa tekemättömäksi."

"Kun sä lähdet hyppyyn, sä olet ihan yksin. Sä joudut siinä hyppyrinnokalla tekemään yksinäsi ihan omat ratkaisut. Sä oot siellä ylhäällä ihan up yours."

"En suosittele antabusta kenellekään. Sen kanssa tulee ryypätessä ihan kammottava olo."

"Minä olen venäläinen, vaikka ei ole punaista päällä, olen kommunisti, mutta näyttelen vaan. Oikeasti olen ihminen, joka kävelee ja puhuu puhelimeen."  

Sivuhuomio

Kaunis tämä Anna Ahmatovan runoon sävelletty kappale. Onni ja onnettomuus ovat joskus kovin lähellä toisiaan.

Surrealistinen tuomentuoksuinen aamuöinen hetki leikkipuistossa

Olen ymmärtänyt, mitä onni on. Se on sopivassa vaihe-erossa keinumista aamuyöllä konemusiikkibileiden naapurissa. Se on Vesa-Matti Loiri älypuhelimessa. Se on lämmin tuomentuoksuinen sumuinen hetki, josta tulee pitää kiinni.

Anxiety Cat

 

 

Smalltalkista

Toisinaan sitä tuntee itsensä väsyneeksi. Ei jaksa puhua kenenkään kanssa, vaan pujahtaa äkkiä piiloon bussipysäkin taakse, kun näkee tutun ihmisen. Kaikillehan sellaista sattuu. Eikö?

Kuva

Olen surkea puhumaan mukavia. En ole ihan varma, onko kyse enemmän lapsellisesta ajatuksesta, että olen arkisen jutustelun yläpuolella, että triviaalia ei tarvitse ilmipanna, vai siitä, että pelkään toisen ihmisen reaktiota sanomisiini. Latteuksien sanominenhan saa puhujan kuulostamaan tyhmältä, ja mikä olisi kauheampaa! Kunnon ihminen puhuu vain kvanttimekaniikasta.

Kuva

Fysiikastakin on itse asiassa helpompi puhua kuin siitä, oliko viikonloppuna kivaa. Ahdistun, kun joku kysyy, mitä kuuluu. En tiedä. Varmaan Facebookissa roikkumista ja nukkumista noin enimmäkseen. Töistä voi tietysti aina puhua. Paha vain, että tutkimusongelman esittelykin aloittaa haukotusrefleksin jokaisessa tervejärkisessä kuulijassa.

Ja sitten on toki henkilökohtainen elämä. Mutta mitä se teille kuuluu! Smalltalk-aiheista keveimmät, vanhempien aviokriisi, sukulaisten sekalaiset tragediat ja muut vastaavat klassikot eivät ihan poista sitä epämukavuutta, joka hiljaisuudesta jonkun mielestä seuraa.

Niin että onpas ilmoja pidellyt.

Elämä on kamalaa ja kestääkin niin vähän aikaa

Mike Leigh'n elokuvan Another Year (2010) jättämät tunnelmat voisi kiteyttää woodyallenmaisesti, vaikka kaikkia hahmoja elämä ei kohtelekaan kaltoin. Keskiössä olevat eläkeikää lähestyvät Tom ja Gerri ovat vuosikymmenien yhdessäolon myötä kasvaneet lempeäksi pariskunnaksi, joka toimii koko lähipiirinsä tukena ja voimavarana. Huumorintajuiset ja lempeät vanhukset ovat tyytyväisiä elämäänsä, mutta heidän ystäviään ja sukulaisiaan riivaavat yksinäisyys ja vanheneminen.

Kuva

Nuoruuden mahdollisuudet vaihtuvat hiljaiseen epätoivoon, kun ikä tuokin mukanaan vain pettymyksiä ja rapistuvan ulkomuodon. Tämän huomaa katkerasti esimerkiksi Gerrin työtoveri Mary, joka yksinäisyyttä pakoillakseen kutsuu toistuvasti itsensä Gerrin ja Tomin luo. Viimeinen yritys todistella omaa viehätysvoimaa näiden kolmikymppistä poikaa vikittelemällä epäonnistuu, kun Joella onkin jo nuori ja viehättävä tyttöystävä.

Kuva

Another Year on kaunis ja empaattinen tragikomedia, jonka todenmaku vahvistuu loppua kohden. Nuorikin katsoja osaa arvostaa profetiaa siitä, mikä muutaman vuosikymmenen päästä odottaa.

♠

Järjetöntä

Olen jo pitkään ollut kirjoittamatta kaunokirjallisia tekstejä. Kaiken kuluneisuuden ongelma riivaa, jos yritän. Tämä juontuu käsityksestä, että kieli on väline, tärkeää on sisältö. Ehkä kysymys ei olekaan "mitä" vaan "miten". Lopultakaan kirjallisuudessa ei voi olla kyse muusta kuin tavasta sanoa. Tavallaan nonsenseä siis.

Minulle nonsense ei kuitenkaan ole järjetöntä. Absurdia runoutta ei tarvitse lukea arvostaakseen sitä. Se, että nonsense on olemassa, on jo sinällään statement, kuin punk. Sitäkään ei tarvitse kuunnella allekirjoittaakseen sen sanoman. Järjetön meteli, se on hätääntynyt kauhistunut huuto Munchin maalauksesta.

Koko maailma ja sen ikuinen käsittämättömyys – suhde tähän perusongelmaan määrittelee suhteen järjettömään. En rakasta järjetöntä sinänsä, vaan sen ulos manaavaa taidetta. Rakastan tunnetta, että meitä kauhistuneita on muitakin. Että en ole yksin. Järjetöntä vihaavat kieltävät järjettömän olemassaolon. He panevat pään pensaaseen. Mutta jos järjetön on aina olemassa, valittu selviytymistapa on yhdentekevä. Vain henkilökohtaisella selviytymisellä on merkitystä. Patologisen rehellisenä minun on turvauduttava absurdismiin, mutta ymmärrän niitä, jotka kammoavat sitä. Ordnung ist unmöglich – denn ordnung muss sein.

♠

Olen, siis juoksen

Haruki Murakamin What I Talk About When I Talk About Running on loistava teos, jota suosittelen kaikkien gradun kanssa kamppailevien henkireiäksi Aleksandriaan tai muuhun vastaavaan kirjoistusintoa vaihtelevasti ruokkivaan opinnäytetyönedistämiskeskukseen. 

Murakami kertoo kirjassa juoksemisesta(an):

One runner told of a mantra his older brother, also a runner, had taught him which he's pondered ever since he began running. Here it is: Pain is inevitable. Suffering is optional.

hyvin monitulkintaisella tasolla.

Murakamin kieli on niin kannustavaa, että kaikki selitykset, tekosyyt ja neljän tunnin lounaat tuntuvat menettävän pohjansa.  Mutta koska en ole vielä ehtinyt lukea kirjaa 10 sivua pidemmälle, en valitettavasti voi paljastaa, onko loppu onnellinen.

Tässä vielä pieni teaseri kirjan alkusanoista:

There's a wise saying that goes like this: A real gentleman never discusses women he's broken up with or how much tax he's paid. Actually, this is a total lie. I just made it up. Sorry!

♣

Vanha rakkaus

Minulla on tapana innostua asioista kausiluonteisesti mutta toistuvasti. Esimerkiksi Absoluuttinen Nollapiste kohoaa ylitse muiden ainakin kerran kahdessa kuukaudessa, eikä mikään silloin pidättele siteeraamisenhaluani. Voiko rocklaulu, jossa lauletaan "älä vaadi koskaan pääni sisään nähdä / sieltä tuskin löytyy sopivaa nähtävää", olla muuta kuin loistava?

 Kuva: Hannu Iso-Oja

Yhtyeeltä on vastikään ilmestynyt uusi albumi Musta hiekka, mutta kirjoitukseni ei voi koskea sitä, koska en ole vielä kuunnellut levyä läpi. Olen viime aikoina kuunnellut uudelleen Seitsemättä sinettiä (2003) ja iiristä (2007).Absoluuttisen Nollapisteen kaavaan kuuluu jostain syystä, että parilliset levyt (Muovi antaa periksi, Suljettu, Nimi muutettu, Mahlanjuoksuttaja) ovat mestariteoksia ja parittomat (Neulainen jerkunen, Simpukka-amppeli, Olos, Seitsemäs sinetti, iiris) välitöitä. Olen kuitenkin lämmennyt myös uusimmille välityölevyille lähemmän kuuntelun myötä. Vaikka niiden laatu onkin paikoin epätasaista, niiltä löytyy helmiä, jotka kohoavat parhaimpien Nollapiste-kappaleiden joukkoon.

Tommi Liimatan tekstit ovat aina kadehdittavia, niin myös näillä väheksytyillä levyillä. Esimerkiksi Viikon perehtymisjakso, Täytyy muistaa (tapaus Foliosurmat), Jarrutan, Minä en, V niin kuin verkosto, Jos sanoo että tekee ja iiris ovat mielenkiintoisia, tragikoomisia ja paikoin ironisia väläyksiä samastuttavasta säälittävyydestä. Erikoismaininnan ansaitsee myös instrumentaalikappale Sinetti. Harvoin tällä iällä enää liikuttuu mistään voimakkaasti.

Palaan ehkä tästä taas tenttikirjojen huomaan, mutta voitte olla varmoja, että Nollapiste soi taustalla, ja varmaan päässäkin, kun huomenna astun tenttisaliin.

♠

Hegel, musiikki ja intiimin olemisen oh ja ah

Jostain ihmeestä ja kummasta syystä olen päätynyt lueskelemaan viime aikoina musiikin filosofiaa. Sekös vasta on kovaa kamaa! Alkuun harrastuksessa pääsee vaikka lukaisemalla Juha Torvisen (ei ehkä Eppu Normaalin kitaristi, tai olisikin!) väitöskirjan "Musiikki ahdistuksen taitona: Filosofinen tutkimus musiikin eksistentiaalis-ontologisesta merkityksestä". Lähtökohtana on Heideggerin ajatus siitä, että olemassaolon perusolotila on ahdistus, siis nimen omaa eksistentiaalinen ahdistus. (Ja marraskuussa sanomme Heideggerille: KYLLÄ, MARTIN!) Torvisen mukaan esimerkiksi rock-maailmasta tuttu kitaranhajottamisen akti voidaan tulkita tämän perusangstin kanavoinniksi, sillai kollektiivisella tasolla. Aika huimaa.

Mutta takaisin ruotuun, ja siihen Hegeliin, johon postauksen otsikko niin houkuttavasti viittaa. Luin Susanna Lindbergin artikkelin: Musiikin vaarallisuudesta - Hegelin musiikillinen eläin. Jotenkin se vaikutti minuun niin lujaa, että näin unta siitä, että yritän selittää oikeudessa tuomareille Hegelin musiikkikäsitystä.

Hegelin mielestä musiikki on tavattoman vaarallista, koska se tuo esiin puhtaan itsen tai olemassaolon tunteen. Tätä puhdasta minää ei voi musiikin avulla mitenkään rationalisoida. Siksi musiikki vetoaa lumouksen tavoin ihmiseen eläimenä. Hegeliläisittäin sanottuna tiluttelu ja pimputtelu käyvät suoraan ihmisen eläinsieluun.

Hippihumpuukia tai turhaa metafysiikkaa? Tiedä häntä, mutta Hegelin tekstin ovat silkkaa runoutta. Heggis ajattelee, että ääni määrittelee olennaisesti eläimen maailmassaoloa. Kun kettu sanoo möy, se ikään kuin luo oman ajallisuutensa: tässä olen minä, kettu. Möy on pelkkää olemassaoloa, yhteys minä ja maailman välillä. Ja myös yhteys toiseen olentoon, sillä kettukaverin mmööö tekee ketun tietoiseksi lajitoveristaan ja sen "puhtaasta olemassaolosta". Siinäpä soma empatian alku.

Mutta annetaan Hegelin sanoa se, oh ja ah, niin paljon kauniimmin:

"Ääni on eläimen itseoikeus, ja se voi vaikuttaa ihmeelliseltä; ääni on aistimuksen, itsetunnun ilmaisu. eläin esittää sen, että se on itsessään itselleen, ja ääni on tämä esitys."

"Taiteen ulkopuolella ääni on jo huudahdus, tuskanhuuto, huokaus, nauru, sieluntilojen ja tuntemusten välitön ja elävä ilmaisu, intiimin olemisen oh ja ah."