Minulla on tapana innostua asioista kausiluonteisesti mutta toistuvasti. Esimerkiksi Absoluuttinen Nollapiste kohoaa ylitse muiden ainakin kerran kahdessa kuukaudessa, eikä mikään silloin pidättele siteeraamisenhaluani. Voiko rocklaulu, jossa lauletaan "älä vaadi koskaan pääni sisään nähdä / sieltä tuskin löytyy sopivaa nähtävää", olla muuta kuin loistava?
Kuva: Hannu Iso-Oja
Yhtyeeltä on vastikään ilmestynyt uusi albumi Musta hiekka, mutta kirjoitukseni ei voi koskea sitä, koska en ole vielä kuunnellut levyä läpi. Olen viime aikoina kuunnellut uudelleen Seitsemättä sinettiä (2003) ja iiristä (2007).Absoluuttisen Nollapisteen kaavaan kuuluu jostain syystä, että parilliset levyt (Muovi antaa periksi, Suljettu, Nimi muutettu, Mahlanjuoksuttaja) ovat mestariteoksia ja parittomat (Neulainen jerkunen, Simpukka-amppeli, Olos, Seitsemäs sinetti, iiris) välitöitä. Olen kuitenkin lämmennyt myös uusimmille välityölevyille lähemmän kuuntelun myötä. Vaikka niiden laatu onkin paikoin epätasaista, niiltä löytyy helmiä, jotka kohoavat parhaimpien Nollapiste-kappaleiden joukkoon.
Tommi Liimatan tekstit ovat aina kadehdittavia, niin myös näillä väheksytyillä levyillä. Esimerkiksi Viikon perehtymisjakso, Täytyy muistaa (tapaus Foliosurmat), Jarrutan, Minä en, V niin kuin verkosto, Jos sanoo että tekee ja iiris ovat mielenkiintoisia, tragikoomisia ja paikoin ironisia väläyksiä samastuttavasta säälittävyydestä. Erikoismaininnan ansaitsee myös instrumentaalikappale Sinetti. Harvoin tällä iällä enää liikuttuu mistään voimakkaasti.
Palaan ehkä tästä taas tenttikirjojen huomaan, mutta voitte olla varmoja, että Nollapiste soi taustalla, ja varmaan päässäkin, kun huomenna astun tenttisaliin.
♠
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti