Suunnilleen maailman viimeisenä minäkin näin elokuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998). Gonzo-journalismin hengessä avasin oluen ja sukelsin Hunter S. Thompsonin (vai ohjaaja Terry Gilliamsin?) outoon maailmaan. Paahteisella aavikolla huumepäissään kaahaavien Raoul Duken (Johnny Depp) ja Dr. Gonzon (Benicio del Toro) seikkailun seuraamiseen ei liene soveliaampaa ajankohtaa kuin sietämätön hellepäivä; lievä nestehukka vain tehostaa elokuvan tunnelmaa.
Avauskohtaus, jossa Vietnamin sodan näkymien taustalla soi Julie Andrewsin tulkitsema My Favorite Things, on silkkaa neroutta. Myös muu elokuva on täynnä vastaavia kauhean ja koomisen kontrasteja. Otaksuttavasti (en ole tietenkään lukenut alkuperäisteosta) Thompsonia on kiittäminen kertoja Duken kadehdittavasta verbaliikasta ja tarinan absurdista komiikasta. "I'm a relatively respectable citizen. Multiple felon perhaps, but certainly not dangerous", Duke linjaa saapuessaan hotellille, jossa huumepoliisit pitävät konferenssia. Mukanaan Dukella on laukku, jonka sisällössä olisi ammattilaisnistillekin tekemistä useaksi viikoksi.
Katsojalle ei aina ole selvää, mikä tarinassa on todellista ja mikä hallusinaatiota, mutta mitäpä siitä. Hapokas sekoilu on häiritsevyydessään erittäin hauskaa katsottavaa. "We can't stop here, this is bat country!"
Katsojalle ei aina ole selvää, mikä tarinassa on todellista ja mikä hallusinaatiota, mutta mitäpä siitä. Hapokas sekoilu on häiritsevyydessään erittäin hauskaa katsottavaa. "We can't stop here, this is bat country!"
♠
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti