Pitää juosta niin kovaa kuin pystyy, jotta pysyisi paikallaan

Viime aikoina olen viettänyt laatuaikaa in bed with Pekka. Sängyssäni on murahdellut kaksi askia norttia päivässä polttava änkyttävä ukkeli, jonka harratuksiin kuuluvat sonnien kasvatus, globaalin perheyrityksen johtaminen, pilkkiminen ja kilpapurjehdus. Mies, joka on lainannut mottonsa Irvikissalta. On juostava niin kovaa kuin pystyy pysyäkseen siinä, missä on.

Puhun nyt Pekka Herlinistä eli PH:sta, jonka elämäkerta "Koneen ruhtinas" on kirjavuoteni yllättävähkö avaaja. Jossain on onnistuttu, kun parikymppinen kaupunkilaishumanistitar huomaa ajattelevansa hiukan liian usein alkoholisoitunutta yritysmogulia, jonka johtamisfilosofia pohjaa suoraan Machiavelliin ja sodankäynnin strategiaan. Hatunnosto elämänkerturi John Simonille, vaikka välillä "Ruhtinas" lipsahtaakin Dynastia-dramatiikkaan ja kyökkipsykologiaan. Puutteista huolimatta kirja lumpsahti alas lähes yhtä soittoa, myös ne jaksot, joissa kuvaillaan yksityiskohtaisesti PH:n lähes rituaalinomaisena toistuvia pilkkireissuja. Respect!

PH:n tarinassa ja elämänfilosofiassa on jotain lohduttavaa. Bisnestä voi hoitaa alkkiksenakin - tärkeää on tehdä päätökset ennen, kuin känni on päässyt liian kovaksi. Huteja tulee, mutta ilman niitä ei päästäisi koskaan eteenpäin.

Parikymppisenä PH pyöriskelee jotenkin tutuntuntuisten ongelmien kanssa: suvun velvoitteet pitäisi täyttää, mutta mieli halajaa nummille vapaana kirmailemaan. Liikuttavassa kirjeessä tulevalle vaimolleen Kirstille Pekka kuvailee, kuinka hän tahtoisi aikaa, joka olisi vain heidän, aikaa, jolloin voisi maata pellolla ja katsella taivasta, ottaa rahtilaivan, yhdentekevää minne...

Oih ja voih.

Ja olihan se PH aika hot.