Tila tilassa ja rajaton tilattomuus eli tapeteista

Sitä ei aina muista, tai tule ajatelleeksi, mutta seiniä on joka puolella. Makuuhuoneissa, keittiöissä, kaupoissa, tanssilattioilla, busseissa, kaduilla ja valtioiden rajoilla.

Seinät voivat olla enemmän tai vähemmän symbolisia, mutta ne rajaavat aina maailmamme tarpeettomiin tarkoin määritettyihin yksiköihin.

Lene Toni Kjeld haastaa seinät ja rakentaa seiniin aukkoja ja uusia mahdollisuuksia. Tapettipohjia on mallistossa kahdeksan ja niistä neljä siirreltäviä hybridikuvioita.

 L.T.Kjeld: Leaf Lace
Huomaa uhkaavasti rapiseva oikea nurkka.

Lenen tapettielementtejä voi koota päällekkäin, limittäin tai miten ikinä haluaa, niin monta kerrosta kuin haluaa.

Ja mikä tärkeintä, niiden avulla voi rakentaa ja purkaa tarpeellisia ja tarpeettomia tiloja.

L.T.Kjeld: Lace Rose

Tässä ollaan jo asian ytimessä.

Jos ei välttämättä tahdo purkaa kaikkia seiniään, voi ne toki naamioida vaikka häkeistään karanneilla linnuilla.

Louise Body: Harry's Garden

Lintuja ja liikaa muita asioita.

Tai keskittyä olennaiseen.

 Decor Maison: Oas

 Huomaa tikapuut ja ulkosuihku.

♣

Hertta is matchy-matchy!

♥

Houda Nonoo

Houda Nonoo (s. 1964) nimitettiin 3.7.2008 Bahrainin Yhdysvaltain suurlähettilääksi. Nonoo on ensimmäinen arabiamaita kansainvälisellä kentällä edustava juutalainen ja lisäksi ihmisoikeusaktivisti, ja nainen.

Houda Nonoo

Nonoo on opiskellut laskentaa Lontoossa (BA, City of London University) ja valmistunut MBA:ksi International University of Europesta. Vuonna 2004 hän oli mukana perustamassa Bahrain Human Rights Watch Societya (BHRWS).

Nonoo on kampanjoinut mm., naisten-, lasten- ja perheoikeuden puolesta ja tehdastyöläisten olojen parantamiseksi.

Kuva: Daylife

♣

Hegel, musiikki ja intiimin olemisen oh ja ah

Jostain ihmeestä ja kummasta syystä olen päätynyt lueskelemaan viime aikoina musiikin filosofiaa. Sekös vasta on kovaa kamaa! Alkuun harrastuksessa pääsee vaikka lukaisemalla Juha Torvisen (ei ehkä Eppu Normaalin kitaristi, tai olisikin!) väitöskirjan "Musiikki ahdistuksen taitona: Filosofinen tutkimus musiikin eksistentiaalis-ontologisesta merkityksestä". Lähtökohtana on Heideggerin ajatus siitä, että olemassaolon perusolotila on ahdistus, siis nimen omaa eksistentiaalinen ahdistus. (Ja marraskuussa sanomme Heideggerille: KYLLÄ, MARTIN!) Torvisen mukaan esimerkiksi rock-maailmasta tuttu kitaranhajottamisen akti voidaan tulkita tämän perusangstin kanavoinniksi, sillai kollektiivisella tasolla. Aika huimaa.

Mutta takaisin ruotuun, ja siihen Hegeliin, johon postauksen otsikko niin houkuttavasti viittaa. Luin Susanna Lindbergin artikkelin: Musiikin vaarallisuudesta - Hegelin musiikillinen eläin. Jotenkin se vaikutti minuun niin lujaa, että näin unta siitä, että yritän selittää oikeudessa tuomareille Hegelin musiikkikäsitystä.

Hegelin mielestä musiikki on tavattoman vaarallista, koska se tuo esiin puhtaan itsen tai olemassaolon tunteen. Tätä puhdasta minää ei voi musiikin avulla mitenkään rationalisoida. Siksi musiikki vetoaa lumouksen tavoin ihmiseen eläimenä. Hegeliläisittäin sanottuna tiluttelu ja pimputtelu käyvät suoraan ihmisen eläinsieluun.

Hippihumpuukia tai turhaa metafysiikkaa? Tiedä häntä, mutta Hegelin tekstin ovat silkkaa runoutta. Heggis ajattelee, että ääni määrittelee olennaisesti eläimen maailmassaoloa. Kun kettu sanoo möy, se ikään kuin luo oman ajallisuutensa: tässä olen minä, kettu. Möy on pelkkää olemassaoloa, yhteys minä ja maailman välillä. Ja myös yhteys toiseen olentoon, sillä kettukaverin mmööö tekee ketun tietoiseksi lajitoveristaan ja sen "puhtaasta olemassaolosta". Siinäpä soma empatian alku.

Mutta annetaan Hegelin sanoa se, oh ja ah, niin paljon kauniimmin:

"Ääni on eläimen itseoikeus, ja se voi vaikuttaa ihmeelliseltä; ääni on aistimuksen, itsetunnun ilmaisu. eläin esittää sen, että se on itsessään itselleen, ja ääni on tämä esitys."

"Taiteen ulkopuolella ääni on jo huudahdus, tuskanhuuto, huokaus, nauru, sieluntilojen ja tuntemusten välitön ja elävä ilmaisu, intiimin olemisen oh ja ah." 

High fashion or freak show?

    
Toinen muodin ja eläimet yhdistävä kirjoitus…
    

St. Martinsin käynyt Lontoossa työskentelevä Reid Peppard käyttää tuotteissaan mm. kuolleita hiiriä, rottia ja puluja. Koulutettu eläinten täyttäjä ja kasvissyöjä Peppard täyttää lähinnä kissansa tuomia hiiriä tai auton alle jääneitä eläimiä ja tekee niistä monenlaisia asusteita. Vaikuttavinta on rottien työstö, syyskuussa lanseerattuun mallistoon kuuluu mm. hiuspanta, jonka päälle on kiinnitetty kaksi täysikokoista rottaa (plus paljettihännät!) ja kukkaro, joka avautuu rotan vatsaan. On vaikea päättää, mitä töistä ajattelisi: millä keinoilla hyvänsä rajoja rikkovaa huomion tavoittelua vai kriittinen lausunto sitä kohtaan, miten me  luokittelemme ja mielämme tietyt eläimet? Miksi riikinkukon höyhenet ovat tavoiteltua muotikamaa mutta pulun siivet “ällöjä”? Peppard estetisoi ja luo uuden arvon tuhoeläimilleen. Huomiotakin hän herättää, mm. brittivoguen blogi kommentoi Peppardin hiuspantaa, kun tämä itse piti sitä acnen bileissä ja oli jopa jutun aiheena rapakon takana cocoperezissä.

Hmm, miltähöhän turkiksia rakastava madame Wintour näyttäisi rotat pään päällä? Tai mitä Valentinon koirille voisi tehdä, kun ne kuolevat? Talo täynnä punaiseksi värjättyjä mopsipatsaita. tai taljoja!

♦

    

David Byrne

Kuva: Tony Orlando

Viimeisin lisä idolikokoelmaani on David Byrne (s. 1952), tuo Talking Headsissa vaikuttanut ja sittemmin sooloartistina ja kuvataiteilijana tunnettu kummajainen. Tutustuin hänen tuotantoonsa äitini välityksellä ja ihastuin erityisesti Byrnen pelokkaisiin, paikoin vainoharhaisiin lauluteksteihin. Se, että rakkausaiheisessa popkappaleessa voidaan laulaa "and I won't be neglected (not this time!)", tekee Byrnestä kaikkien ulkopuolisten sankarin.

Byrne on tehnyt pitkän uransa aikana monentyylisiä levyjä. Hänen musiikissaan on muun muassa pop-, rock-, maailmanmusiikki- ja uusi aalto -elementtejä, mutta minkään valmiin genren kuvaus ei anna järin kattavaa käsitystä siitä, mitä Byrnen musiikki on. Lähinnä lajia voisi nimittää vinksahtaneeksi nörttimäiseksi vaihtoehtopopiksi. Kuvanauha puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, joten kuunnelkaa vaikka kappale The Great Intoxication (levyltä Look into the Eyeball, 2001).

♠

LÄÄH GIMME!!!

Olen aivan täpinöissäni 5th floor projektista, jossa 12 graafisen suunnittelun opiskeljaa ovat kukin suunnitelleet julisteen yhdelle kalenterikuukaudelle, ja painaneet sen käsin. Valmis kalenteri koostuu siis 12 uniikista silkkipainotyöstä. Mielestäni idea on ihana ja valokuvien perusteella julisteet näyttää hyvältä.

Hintaa sillä oli 65 euroa. Ehkä kalliimpaa kuin mainoskalenterit, mutta milloin mistään on saanut 12 tyylikästä silkkipainotyötä tuohon hintaan? Kalenteria myydään ensi viikoloppuna TOKYOn perinteisissä joulumyyjäisissä 28-30.11.09 osoitteessä Hämeentie 135, joista voi bongata muitakin taideteollisen korkeakoulun opiskelijoiden teoksia ja tuotteita.

5th floorin löytää myös facebookista: http://www.facebook.com/event.php?eid=142579982354&index=1

Kuva täältä

♥

Meta

Jos olisin vielä 15, en epäröisi hetkeäkään kirjoittaa CMX-aiheista artikkelia. Nykyään hävettää myöntää, että ostin sekä A.W. Yrjänän päiväkirjan että bändin nettisivujen kysymys- ja vittuilupalstasta koostetun sanakirjan heti niiden ilmestymispäivänä. Fanittaminen ei ole aikuisen ihmisen hommaa.

Tunteet pitäisi piilottaa loputtoman ironian, campin ja metailun taakse. Jokainen kritiikki on käsiteltävä ennen kuin mitään uskaltaa todeta. Varovaisuuteen liittyy itsensä nolaamisen pelko - että joku pääsee huomauttamaan, miten kliseistä, epäkiinnostavaa ja kulunutta kaikki on. Toisaalta itsensä tarkkaileminen nostaa tarpeettomasti kynnystä saada mitään aikaan. Lopulta vain deadline riittää motivaatioksi: opintoja varten tekaistaan kiireessä jonkinlainen versio, jota ei edes uskalleta häpeän vuoksi lukea läpi ennen send-napin painamista. Vapaa-ajalla siteerataan. Omat jutut ovat kuitenkin jo olemassa jossakin.

Olen todella iloinen, että tämä blogi luo minulle jotain deadlinen tapaista. Nyt on pakko yrittää olla venkoilematta ja kirjoittaa vain.

♠

Alien Life Form

ALF, yksi 90-luvun after school -tv:n kiistattomista kingeistä on ehtinyt vuosien saatossa vaipua täysin ansaitsemattomasti unholaan.

ALF on NBC:n 1986-90 tuottama sitcom, joka kertoo oluesta ja kissoista (ruokamielessä) pitävästä isonenäisestä karvapallosta. ALF joutuu jättämään kotinsa ja tyttöystävänsä Rhondan Melmac-planeetalla sen tuhoutuessa ydinpommi-iskussa. Planeetan tuhoutumissyystä liikkuu kuitenkin ristiriitaista tietoa. Alkuperäisen selityksen mukaan räjähdys johtui ylijänniteiskusta, joka syntyi kun kaikki melmacilaiset käynnistivät hiustenkuivaajansa samanaikaisesti (...).

ALF (oikealta Melmac-nimeltään Gordon Shumway, ei tiettävästi sukua Solomoneille:

tai E.T.:lle) ei kuollut iskussa sillä hän kuului Melmacin kiertoradan valvontajoukkoihin ja oli räjähdyksen aikaan töissä. ALFIE, tai Gordon, joutui lähtemään yksin avaruuteen seikkailemaan, mutta kaikeksi onnettomuudeksi menetti aluksensa hallinnan ja haaksirikkoutui Maahan. Maahan syöksyessään ALF törmäsi Tannerien autotalliin ja jäi asumaan heidän luokseen.

Tannerit päättivät uhmata Yhdysvaltain armeijan Ufojentorjuntajoukko ja (!) ja piilottivat ALFin keittiöönsä kunnes tämä saisi avaruusaluksensa korjattua. ALF on kuitenkin kova jätkä ja astuu itse esiin pyytäessään Yhdysvaltain presidenttiä lopettamaan ydinaseohjelmat, jotta Melmacin kohtalon ei toistuisi Maassa.(Season 1, Episode 4)

Blossomin, Golden Girlsien ja My So Called Lifen rinnalle sijoitettu ALF ei erityisemmin erottunut amerikkalaisesta viihdepuurosta yläastelaisten iltapäivissä (joskaan ei kuulunut kaikkien ykkössuosikkeihin, toim. huom.), mutta hienovaraiset kehoitukset auktoriteettien kyseenalaistemiseen loivat pohjaa terveen kriittiselle yhteiskunnalliselle asennoitumiselle ja kannustivat osallistumaan. Jos ALF pystyi siihen, miksen minäkin?

ALF tiistaisin MTV3:lla klo 14.15 - 14.45

Kuvat: Stefans ALF-page & IMBD

♣ 

Hengitä

Riikka Kuoppalan käsikirjoittama ja ohjaama lyhytelokuva Visitor in My Body - Vieras ruumiissani toimii kuin sellainen hengityskone, joita näkee aika usein esim. ER:ssa. Se osoittaa ja muistuttaa, milloin tulee hengittää sisään. Ja ulos. Ja...siitä on vaikea irroittautua.

Vieras ruumiissani, still

Kuoppala käsittelee teoksessaan sairauksia, sairastamista ja sitä, miten valta ja oikeus omaan kehoon sairastaessa katoavat. Lyhytelokuvassa tyttö ja nainen keskustelevat sairastamisesta ja vallattomuudesta suhteessa itseen raakaullakolla, siististi omiin koppeihin järjestettyjen sukutarinoiden ja muistojen keskellä.

Visitor in My Body esitettiin 15.9.2008 MoMA:ssakin osana Artic Hysteria Onscreen -näytöstä. Nyt se on nähtävissä Kuvataideakatemian Kasarminkadun galleriassa 8.11.09 asti. Vähän on kiire, mutta vielä ehtii!

Aikaisemmissa töissä (mm. Perhekuvia-DVD -06?) Kuoppala on pohtinut läsnäoloa konkreettisemmista lähtökohdista problematisoiden perheyksikön rakentumistumista. Tosiaan, voiko yksi olla perhe?

Perhekuvia, Riikka Kuoppala

♣

Everyday Is A Bonus (30.10.-22.11.09)

Heta Kuchka, jonka kaikki muistatte vuoden 2006 nuorena taiteilijana, tuo Muu-galleriaan yksinäisyyden, ystävyyden, pelon ja amerikkalaisen unelman.

Näyttely koostuu kahdesta videoteoksesta ja valokuvista, valotaulutöistä ja piirroksista.

Ghosts: Vasten valkoista seinää ripustettuja vaaleita lyijäripiirroksia ajan huolellisesti rypyttämistä vanhuksista elämän välitilassa. Äitejä ja isiä tai veljiä, siskoja, naapureita, edes työkavereita?, jotka ovat ja eivät ole, elossa. Fyysisesti toimivia, mutta tuottamattomia.

Valotaulut: Samalla tavalla erilaisia yksinäisiä omakotitaloja ja lämpimiä valoja pimeässä. Yhden kuistilla mummo huutelemassa aamutakiin ja tohveleihin kietoutuneena kissoja sisälle. Toisen eteisessä vanha pesukone, baseball-räpylä ja promiin lähtiessä auki unohtunut ovi.

Omen, lightbox artwork

Videot: Toinen papoista heiluttelee vaaleansinistä lippistä villisti edestakaisin ja vasten polveaan toisen kerratessa reseptejään. Kotona on liikaa kokolattiamattoa ja liikaa huoneita, mutta onneksi myös joku, jolle valittaa.

Uncle Stephen, photograph

Kuchkan näyttely rakentaa elämän unohdettujen ympärille vähitellen. Olemassaolon rajalla leijuvat kummitukset saavat kodin ja lopulta äänen.

Suosittelen!

♣

Cousins?

Kieltäytyminen on vaikeaa.

Jim Jarmusch pukee Coffee and cigarettes -elokuvassa taiten sanoiksi tämän tragedian.

Cousins?-kohtauksessa Alfred Molina ja Steve Coogan juovat kahvia ja Coogan polttaa ranskalaista tupakkaa. Molina on tutkinut sukuaan ja saanut selville, että heillä on yhteinen italialainen isoisoisoisoisä.

Molinan ehdotus serkusten toistensa löytämisestä kertovasta leffasta on hykerryttävä, mutta dandy-Coogan (dC) ei lämpene ajatukselle.  dC  yrittää parhaansa mukaan luikerrella tilanteesta vedoten erilaisiin UMTS-ongelmiin ja henkilökohtaisiin elämänfilosofioihin, kun yksi lause olisi riittänyt.

"Can I say, no?"

"If  it's good enough for Sam Mendes it's good enough for me."

Kuva: Jim-Jarmuch
--
Café Carusellissa esitetään elokuvia joka keskiviikko 7.10-9.12 klo 19.00.
Vuorossa vielä:
4.11 Berliinin taivaan alla ohj. Wim Wenders 127min.
11.11 Eräs rakkaustarina ohj. Roy Andersson 115min.
18.11 Laululintu ohj.Mark Herman 97min.
25.11 Tulitikkutehtaan tyttö ohj. Aki Kaurismäki 66 min.
2.12 Mies ja Elokuvakamera ohj. Dziga Vertov 68min
HUOM! Mykkäelokuvakonsertti
9.12 Lumikuningatar, Päivi Hartzell 89 min.

♣

Tarrat ovat kivoja. On kiiltäviä, tuoksuvia, pehmoja, glittereitä ja sitten sellaisia muovisia, joita voi liimata moneen kertaan. Ja nyt on yhtäkkiä tämä sisusustarra-villitys! Tarroja myydään jopa Kodin Anttilassa!  Iso osa tarroista oli aika tylsiä ja rumia, mutta inspiroiduin KidLABin lastenhuoneisiin tarkoitetuista tarroista!

Valitsin Muffinit. Liimasin ne pesukoneeseeni.
Pesukoneet ovat muuten inspiroinet myös Kate Bushia ja The Sonic Youthia.

youtube=http://www.youtube.com/watch?v=GZnA4jHuyz

youtube=http://www.youtube.com/watch?v=TqfiLORd6_g

Minusta on mukavaa ajatella pesukonetarrojani kömpelönä tribuuttina Liza Loulle .

Kuvat: Oddity Central ja Flynnish

♥ 

Pug pug pug

Olen haastanut itseni tänä syksynä kiinnostumaan koirista.  En ole aikaisemmin ihan ymmärtänyt, miksi kukaan haluaa läähättävää läheisriippuvaista eläintä, jota pitää ulkoiluttaa 3 kertaa päivässä. Päätin siksi lukea pari koirakirjaa. Mikä uusi maailma minulle avautuikaan! Niin paljon erilaisia rotuja! Yksi erottui joukosta jo ensiselauksella:

Ihanat mopsi! Olen alkanut obsessoimaan näitä koiria, vaikka ne näyttävätkin vähän seinäänjousseilta pökäleiltä!
"Mopsi kuuluu  suurimpiin kääpiökoiriin ja se on rakenteeltaan vankka ja massava. Sen ulkonäköä voidaan kuvailla 'hurmaavan rumaksi'. Mopsi on helppo kaupunkilaisen koira, ja se soveltuu hyvin myös vanhuksille. Ulkonevien silmiensä vuoksi rotu ei välttämättä sovellu ihan pienten lasten lemmikiksi. Mopsi ei kaipaa vauhdikkaita pyöräilylenkkejä, reippaan kävelylenkit riittävät sille liikunnaksi. Mopsi ei ole siis sovelias esim. agility-koiraksi. Rotu ei ole myöskään paras valinta tokokentille, sillä mopsi tottelee käskyjä vai silloin, kun sitä itseään huvittaa noudattaa niitä. Parhaiten rotu soveltuu ns. sohvakoiraksi kotiin, jos ei välita mopsille tyypillisestä kuorsaamisesta.
Mopsin kiusallisimman terveysongelman aiheutavat sen suuret, hieman ulkonevat silmät. Ne keräävät pölyä ja likaa ja ovat normaalia herkemmät vaingoittumaan. Silmät eivät kuitenkan luiskahda pois kuopastaan, kuten toisinaan luullaan. Joillekin yksilöille pehmeä kitalaki voi aiheuttaa hengitystievaikeuksia, esim. koiran ollessa erityisen kiihtynyt. Ylipaino voi aiheuttaa myös hengityksen rohisemista sekä muita terveysongelmia. Joissakin linjoissa esiintyy rinnan ylileveyttä, mikä ei mahdollista optimaalisen tervettä raajojen liikuntarataa. On myös muistettava, että lyhytkalloisena rotuna mopsi ei kestä kuumuutta. Mopsin kuonossa olevat poimut tulee muistaa pitää puhtaina ja kuivina. "
(Laaksonen: Koirarodut Suomessa, 2004)
Valloittavaa. Mopsit eivät siis näytä kelpaavan juuri mihinkään ja hädin tuskin pysyvät hengissä. Ja kyseessä on kuitenkin vanha rotu. Se on ollut suosittu monissa hoveissakin. Ehkä eläin vaatikin kuninkaallista huolenpitoa. Valentino näyttää mallia dokumentissa "Valentino: the Last Emperor", joka oli muuten erinomainen, koskettava ja hyvin onnellistava. Suosittelen. <3
http://www.youtube.com/watch?v=0bCQCnztggQ&feature=player_embedded

Inspiroiduin kohtauksesta, jossa koiralle laitetaan korvikset niin paljon, että piirsin sen pohjalta kuvan. Se koristaa nyt kylpyhuonettani.

♥

My clothes are not hot. Ever

-”What’s important to you in fashion?”

-”Fashion and important should not be used in the same sentence.”

Tämän hetken amerikkalaisista muotisuunnittelijoista Marc Jacobs on Tom Fordin lisäksi kenties tunnetuin ja arvostetuin.  New Yorkin Parsons-muotikoulun käyneet Ford ja Jacobs ovat kuitenkin toistensa vastakohdat: Fordin töissä yhdistyvät seksikkyys, selkeät linjat ja kiiltävät pinnat kun taas Jacobsin tavaramerkkejä ovat söpöys, rönsyily sekä murretut tai pastellivärit.  Lisäksi Ford tuo itseään esille aina kun se vain on mahdollista ja esiintyy jopa itse omissa mainoksissaan (tyyliin “Tom Ford for Tom Ford shot by Tom Ford”) kun taas Jacobs pysyttelee taka-alalla ja antaa harvoin haastatteluja. Kuitenkin viime vuosien aikana tyylillisesti vaatteidensa näköinen Jacobs on muuttunut monin tavoin kilpailijansa kaltaiseksi. Isolasisesta ukin-villapaita-nörtistä on tullut öljytty bodaaja. Juergen Tellerin kuvaama Arenan kansi  = yök. Onko Jacobs ottanut liikaa vaikutteita ikääntyvistä italialaisista limakolleegoistaan vai onko kyseessä vuosia jatkuva henkilökohtainen ikäkriisi? Itse olen kuumeisesti odottanut milloin Marc muuttuisi taas ‘itsensä’ näköiseksi. Toisaalta muoti on pysynyt samana: kevään 2010 mallistoon kuuluu tosin esimerkiksi silkkirintsikoita, mutta ne ovat puettu vaatteiden päälle. Nurinkurisuus, kerroksellisuus, söpöys sekä mummomainen mauttomuus ovat tallella ja voivat hyvin.  Toisaalta Jacobsin muusa on muuttunut hennosta Sofia Coppolasta räväkkääseen Lady Gagaan.

Tällä hetkellä Jacobs suunnittelee myös reality-ohjelmaa! Toisaalta hän on jo seissyt arkena kameroiden edessä, jolloin tulos oli erittäin virkistävä ja innostava. Ranskalais-saksalaisen  TV-kanava arten tuottamassa Marc Jacobs-dokumentissa kuvaustiimi seurasi  Jacobsia vuoden, jonka aikana hän suunnitteli työryhmänsä kanssa sekä omat että Louis Vuittonin mallistot. Tässä dokumentissa Jacobsista saa erittäin sympaattisen ja maanläheisen kuvan jo alussa, kun hänet nähdään naamiaisjuhlissa pukeutuneena puluksi(!). Henkilökuvan lisäksi ohjelma tuo yleisellä tasolla esille miten ideat syntyvät, lähtevät liikkeelle ja yhdistyvät, miten ja mistä otetaan vaikutteita sekä miten luova destruktio luo lopulta lineaarista yhtenäisyyttä. Koko dokkari on muuten Youtubessa!!

Kuva: nymag.com, Marc Jacobs shot by Ryan McGinley

♦

Jotain vanhaa, jotain uutta

Uuden Woody Allen -elokuvan Whatever Works mainostettiin olevan kuin Allenin 70-luvun klassikot – onhan käsikirjoituskin muutaman vuosikymmenen takaa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon käsikirjoitusta on jälkikäteen muokattu; mielestäni elokuva on paljon lähempänä Vicky Christina Barcelonaa kuin Annie Hallia. Hahmot ovat karikatyyrimäisiä, ja tarina muistuttaa jälleen aikuisten satua. Ainakin minulle jää varsin etäiseksi maailma, jossa mustasukkaisuutta ei ole ja parikymppiset tyhjäpäät haluavat seitsemänkymppisiä kvanttifyysikoita.

   Kuva täältä.

Allenin aiemmasta tuotannosta tutut elämän tarkoituksettomuuden ja sattumanvaraisuuden sekä kuolemanpelon teemat ovat esillä uutukaisessakin. Ikuisuusaiheet eivät hetkessä tyhjene, mutta Allen on eräissä muissa elokuvissaan käsitellyt niitä onnistuneemmin.

Whatever Works on pettymys, jos odottaa näkevänsä uuden Manhattanin, mutta se saattaa silti olla parasta, mitä elokuvateattereissa paraikaa pyörii. Täytyy myös muistaa, että olen tämän blogin Tapani Maskula enkä pidä lähes mistään elokuvista. Jos pitää odotuksensa maltillisina, Whatever worksin parissa viihtyy. Jo se, että dialogiin on mahdutettu sana “entropia”, tekee filmistä katsomisen arvoisen.

♠